Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista, että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja rakastavat lapsiaan — ja lapsia — juuri tuosta samasta alkusyystä.
Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista loppulohtua.
Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi pysyäkseni hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää? Minkä vuoksi haluan tuota ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin tyydyttämiseksi, vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni, koko ihmiskunnalle tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen. Että jäisi aikaa edes todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo, saavuttaa jonkinlainen, vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ, ahkeruus, säästäväisyys välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä, niiden harrastaminen niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton. Minua tympäisee, kun kuulen ylistettävän yksilöitä tai kansoja sen perusteella, mitä he ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta samalla, millaisia kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes osoittaneet haluavansa luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi seikkaa ole toisiinsa luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset ahertajat hyvin kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia itselleen muuta kunniaa kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka kunnia tyystin häviää, jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä hoitamaan. Mammona ja tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä renkejä mutta huonoja isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan kerääjä, yksilö tai kansa, joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun Mammona kerran on päässyt isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen apurikseen.
Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin ja niihin mielikuviin onnellisena hukkuu — mikäli aivan viimeinen nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu — niin on minulla kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy — yhä korkeampaa ylimystöä.
Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan eikä mistään muusta. Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot, joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat kaikki harhaan johtavia tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen.
Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat, kunhan vaan lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä jälkipuoliskolle. Teillä — ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin, — voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppéällä huumorilla edesmenneen vaarinsa saavutuksiin.
Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot — se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja, siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan. Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan.
Tarkastaessamme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen kautta. Tuo »mahdottoman» suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa rajattomiin; »rajattomuuden raja» on tilattomuus.
Paikan kaksoissisaren ajan suhteen on asia sama. Matka tuon äärettömän pallon halki mielivaltaisella nopeudella kestää »kaiken ajan». Mutta matka on pisteestä siihen itseensä; ollaan siis perillä ennenkuin on lähdettykään. Iankaikkisuus ei ole aikaa. On selvää, ettei tuo usein mainittu piste voi olla »missään».
Ainoa saavutus näistä tuumailuista on se, että voimme totuttaa ajatuksemme jonkinlaiseen »pallonmuotoisuuteen», joka minusta on verrattomasti komeampaa kuin se »suunta»-ajattelu, johon pintapuolinen arkielämä niin helposti johtaa.