"Sen lupaan," vastasi Emmerich ja antoi neekerille sanansa ja kätensä. Herkules käski hänen nyt sydän-yön aikana olla valmiina, jolloin hän tulisi nuorta herraansa noutamaan, että tämä omin silmin tulisi vakuutetuksi siitä, ettei neekereillä ensinkään ollut pahoja aikomuksia herrojansa ja isäntiänsä vastaan.
Herkuleen mentyä jäi Emmerich yksin kammariinsa saadaksensa täällä häiritsemättä vartoa määrättyä hetkeä. Mutta hämärän tultua lähetti herra Vanderstraten sanan sisarensa pojalle, että tämä tulisi viettämään iltaa juttelemalla hänen ja vieraan upsierin kanssa. Vastahakoisesti Emmerich totteli kutsumusta, ja aikoikin jo ovelta kääntyä takaisin, kun hän paitsi upsieria havaitsi Nikolao voudin enonsa seurassa. Vaan herra Vanderstraten ei laskenut häntä pois, ja hänen täytyi istuutua pöydän ääreen, vaikka se oli hänelle hyvin vastenmielistä.
Näytti melkein siltä, kuin herra Vanderstraten tahallaan olisi asettanut voudin ja veljensä pojan yhteen, vaikuttaaksensa sovintoa taikka ainakin lähenemistä heidän välillänsä. Vaan jos tämä todellakin oli hänen aikomuksensa, niin se raukesi aivan turhiin Emmerichin kautta, joka oli varsin vähän tottunut teeskentelemiseen eikä millään muotoa voinut pakoittaa itseänsä olemaan ystävällinen miehelle, joka — kuten Emmerich ainakin varmaan luuli — vähän aikaa sitten oli väijynyt hänen henkeänsä, ja luultavasti kätki koston ja vihan tunteita imartelevan ulkomuodon alla. Tylysti vastusti hän kaikkea lähenemistä voudin puolelta, huolimatta herra Vanderstratenin suuttumusta osoittavista liikenteistä ja silmän-iskuista. Vouti jätti hänen viimeinkin rauhaan, mutta kertoi häntä harmittaaksensa monta juttua mustain kavaluudesta ja ilkeydestä, joita herra Vanderstraten ja upsieri näkyivät mielihyvällä kuuntelevan, vaikka ne täyttivät Emmerichin sydämen kauhistuksella ja inholla. Hän koetti pitää paneteltujen neekeri raukkojen puolta, vaan hänen väitteensä kumottiin, ja sitten hän istui hiljaa itsekseen, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, toisten keskusteluihin sekaantumatta.
Viimeinkin, puoli tuntia sydän-yön jälkeen, hän nousi ylös ja meni pois. Tuskin hän oli lähtenyt, niin nousi Nikolaokin, hiipi ulos ja kiipesi puuhun, jonka oksilta hän mukavasti taisi katsella Emmerichin kammariin. Nuorukainen oli sytyttänyt lampun ja istui täysissä vaatteissa tuolilla.
"Pian hän tulee," mutisi vouti itsekseen. "Vihdoin viimeinkin olen saava tiedon heidän piilopaikoistansa, ja kun ensin olen nuot mustat roistot kukistanut, niin tulee sinunkin vuorosi, hävytön poika nulikka! Vouti Nikolao ei milloinkaan unohda sitä, että löit häntä orjain läsnä ollessa, eikä lepää, ennenkuin hän on sen sinulle kostanut."
Noin neljänneksen tunnin perästä kuului kepeitä askeleita, ja täysikuun valossa, joka vast'ikään kirkkaana nousi vuoriston takaa, tunsi Nikolao nuoren neekerin, joka tuli Emmerichiä noutamaan mustain kokoukseen. Varovasti hän katseli ympärillensä joka haaralle, vaan ei havainnut voutia, joka istui kyyryllänsä puun tuuheain lehvien peitossa ja itsekseen nauraa virnoitteli turvallisessa piilopaikassaan.
"Niin, niin, muljottele sinä vaan mustilla silmilläsi, koira," mutisi hän aivan hiljaa itsekseen. "Pääsithän kerta minun kynsistäni, mutta toisen kerran pidän minä sinut paremmin kiinni. Hyvähän toki, että kuuntelin teidän puhettanne silloin, kuin ette voineet aavistaakaan valppaan vihollisenne seisovan kintuillanne."
Yötuulen hiljainen humina esti Herkuleen kuulemasta näitä sanoja ja risausta varovasti erilleen taivutetuista oksista, joiden takana Nikolao kuunnellen väijyi. Hän otti pienen kiven, viskasi sen Emmerichin ikkunaan ja kuiskasi hiljaa nuorukaiselle, joka samassa tuli ikkunalle, että hän seuraisi häntä, kun oli aika jo käsissä. Emmerich keikahti sukkelasti ulos ikkunasta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä mustaihoisen toverinsa vieressä, jonka rinnalla hän riensi pois nopeilla, mutta varovaisilla askeleilla. Tuskin olivat molemmat kadonneet lähimmäisen pisankipensaan taakse, niin Nikolao kiipesi alas puusta, seurasi heitä vähän matkan päässä, varovasti piiloitellen pensasten takana. Hän näki heidän hyppäävän paalu-aitauksen yli, joka ympäröitsi koko kunnaan, ja viimein menevän erääsen isoon neekeri-mökkiin. Nelin kontin läheni hän mökkiä, etsien jotain rakoa, joka sallisi hänen silmäillä majan sisustaa. Vaan kun hän ei semmoista löytänyt, painoi hän korvansa ohukaista, bambuseipäistä kyhättyä seinää vasten. Hän kuuli kumajavan sorinan ikään kuin useista ihmis-äänistä. Noin viiden minuutin aikaa kuunneltuansa konttasi hän majojen taikka hajalla seisovien puitten varjossa paalutukseen päin, aukaisi siinä erään portin ja naurahteli ilkeästi itsekseen.
"Viimeinkin vangitut," mutisi hän. "Välistä sattumus auttaa enemmän kuin viisaus. Kukapa olisi luullut heidän kokoutuvan omiin majoihinsa? Minun heitä metsissä etsiessäni, seisoivat nuot konnat aivan silmiemme edessä ja nauroivat petettyä voutia, joka oli väärillä jälillä. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja kaikki turhaan valvotut yöni tulevat palkituiksi, kun saan käsiini tuon tokinaisen nuorukaisen joukkoineen. Jos oikein tunnen herra Vanderstratenin, niin hän lähettää hänet ensimäisessä laivassa takaisin vanhaan maahan."
Näin itsekseen puhuen riensi Nikolao huoneesen päin, aukasi lukottoman oven ja astui parin silmänräpäyksen perästä siihen kammariin, missä herra Vanderstraten Hollantilaisen upsierin kanssa yhä vielä istui viinipullon ääressä ja hartaalla mielihyvällä haasteli kotimaastansa ja kauniin Amsterdamin kaupungin ihmeistä, jossa hän oli ensi kerran päivän valoa nähnyt ja onnellisen nuoruutensa ensimäiset vuodet elänyt.