Molemmat nuorukaiset palasivat kartanoon, jossa Emmerich enollensa ilmoitti aikovansa huomenna lähteä metsästykselle vuoristoon.
"Mene Jumalan nimeen," sanoi herra Vanderstraten. "Vaikka Nikolaokin on pyytänyt ja saanut virkaluvan huomeispäiväksi, käydäkseen sukulaistensa luona Paramaribossa, en tahdo kuitenkaan estää sinua huvittelemasta. Mutta älä ole liian kauvan poissa. Hollantilainen sotaväki myöskin luopuu meistä huomen-aamuna, ja ikävähän minun on olla koko ilta yksinäni."
"Vai lähteekö vouti ja sotamiehet pois?" sanoi Emmerich, joka aina oli varoillaan Nikolaoa kohtaan, ja nyt tunsi epäluulonsa uudestaan heräävän. "Hm, eno, taitaahan kuitenkin olla paras, että minä jään kotiin. Miksikä juuri tällä hetkellä lähetät sotamiehet pois?"
"No, he eivät tahdo jäädä tänne kauvemmaksi, ja Nikolao vakuuttaa, ettei meidän enää ole vähintäkään pelkäämistä Maron-neekereistä," vastasi herra Vanderstraten.
"Mutta sinun huvitustasi ei missäkään tapauksessa häiritä. Mene, Emmerich, mene, ja varo, ett'et palaa takaisin tyhjällä jahtilaukulla ja joudu vanhan enosi naurettavaksi."
Emmerichin mielestä oli kuitenkin parempi jäädä kotiin, kun hän oli Gingalta ja Herkuleelta kuullut, että Maron-neekereitä taas oli liikkeellä. Tätä hän ei kuitenkaan ilmoittanut enollensa, jota hän ei tahtonut suotta tehdä levottomaksi, ja eno puolestansa vielä kiivaammin kehoitti Emmerichiä lähtemään, syystä että hän luuli tämän vaan hänen tähtensä aikovan luopua metsästys-retkestä.
Emmerich viimeinkin suostui enonsa tuumiin; huomiseksi tuskin olisi päällekarkausta pelättävää, kun ei kukaan vielä ennättäisi saada tietoa sotamiesten äkillisestä lähdöstä, ja paitsi sitä oli hänellä jahdilla hyvä tilaisuus omin silmin huomata, oliko Maron-neekereitä väijyksissä vai ei. Tätä kaikkea mietittyänsä sanoi hän tahtovansa lähteä, kuitenkin sillä ehdolla, ettei kukaan, semminkään ei vouti, saisi vähintäkään vihiä hänen poissa olostansa. Herra Vanderstraten lupasi tämän, ja seuraavana aamuna ani varhain, paljoa ennemmin kuin aurinko oli alkanut kullata vuoriston korkeimpia kukkuloita, lähtivät Emmerich ja Herkules kahden vahvan jahtikoiran kanssa liikkeelle sinisiin vuoriin päin. Ei kukaan huomannut heidän lähtöänsä, sillä uni vielä ummisti kaikkien kartanossa asuvien silmät.
Ääneti kulki Emmerich mustan toverinsa rinnalla, ajatellen kavalata voutia, jonka juonista ei mitään hyvää ollut odotettavana. Pimeä yö synkein varjoineen vielä peitti maan. Jota lähemmäksi metsistöä vaeltajamme tulivat, sitä enemmän Emmerichin mietteet hämmentyivät, niin ett'ei hän enää ajatellut muuta kuin nykyistä hetkeä. Etäältä kuuli hän jaguarin ynnä Amerikalaisen jalopeuran kiljunnan (jälkimäistä sanovat syntyperäiset Intianit Puumaksi.) Koirat säikähtivät tätä hirveätä ääntä ja tunkivat vinkuen herransa jalkoihin, joka otti kiväärin käteensä, ollaksensa tarpeen tullessa valmiina sekä puolustukseen että päällekarkaukseen. Likeltä ja kaukaa kajahteli puista lukemattomien apinoitten järeä karjuminen; välimmiten kuului sirkkojen sirkunta, sammakkojen kurina, sisiliskojen sihinä ja isompain, ehkä myrkyllisten, käärmetten suhina, jotka kähisten luikertelivat pensastoissa, kun läheneväin vaeltajain astunta säikähytti heitä heidän pehmeältä vuoteeltaan. Monta kertaa uskollinen Herkules hillitsi nuoren herransa liikaa kiiruhtamista; sillä hän, joka oli erämaan vaaroihin enemmän tottunut, havaitsi niitä enemmin ja tiesi niitä paremmin välttää. Koirat usein, luultavasti herransa kehoituksesta, hyökkäsivät haukkuen jotakin petoa vastaan, joka ei ruvennut vastarintaan, vaan muristen ja kiljuen katosi metsän pimeyteen. Emmerich ei ajatellut mitään vaaraa eikä siis mitään pelännytkään. Tämä kaukaisen, kylmän ilman-alan lapsi ihmetellen ihaili troopillisen yön kauneutta, joka erinomaisella viehätys-voimallansa lumosi hänet. Tuhansista lemuista tuoksuava ilma, eteläisen tähtitarhan kirkas loiste, jossa tähdet summattoman suurina timantteina kimaltelivat tumman sinisellä, milt'ei mustalla taivaan laella, kiiluvat hyönteiset, jotka ikään kuin säkenet miljoonittain sinkoilivat synkeän metsän pimeydessä ja valaisivat sitä äkkiä sammuvien, vaan kaikkialla uudelleen leimahtavien virvatulten tavoin, kaikki tämä oli hänelle niin uutta, niin outoa ja kuitenkin niin ihmeen ihanata, että hän unohti kaikki muut, kaikki erämaan vaarat ja kauhistukset.
Pian yö kului ja aamu armas valkeni. Metsän synkeät varjot pakenivat majesteetillisen auringon lähetessä, isojen tähtien valo himmeni, petojen kiljuminen, apinoitten karjunta, muitten yöllä liikkuvien eläinten sähinä, vikinä ja kurnuaminen vaikeni, ja lyhyen hämärän perästä päivän kirkas valo yht'äkkiä ilmaisi vielä uinahtavan, mutta nyt uuteen eloon heräävän luonnon ihmeellisen ihanuuden.
Emmerichin silmät ihailivat niitä tuhansia värin vivahduksia, jotka nyt häntä lumosivat. Loistavien värien ihanuudella koristetut jättiläiskukat hohtivat viheriäin puitten varjossa. Metsäkin rikkaudessaan ja rehevyydessään kummastutti häntä. Täällä kohosi mahdottoman korkeita mahonkipuun-varsia tiheine, heleästi vihoittavine lehvineen ja niiden keskellä jakaranda- ja panacoco-puita, palmuja, pisanki-puita ja bignonioita, jotka, peitettyinä kauniilla, punaisilla kukilla, suikertelivat hoikkia pylväitä myöten, kiertyivät oksasta oksaan, ja sieltä komeina verhoina riippuivat alas. Siellä täällä metsäin kuningatar, mora, melkein 300 jalan pituisella jättiläisvarrellaan kohosi kaikkien muiden puitten yli; nämä puut, jotka olivat huomattavat kauniin muotonsa ja tumman-viheriäisten lehtiensä tähden, tekivät mitä komeimmat ryhmät. Miehenpaksuiset köynnöskasvit suikertelivat puiden runkoja myöten, kiertyivät laajalle levinneisin oksiin aina ylimmäisiin, ilmassa nuokkuviin latvoihin asti, lähettivät tästä huimaavasta korkeudesta ilmajuuriansa takaisin maahan ja olivat pensaston kanssa yhteen kietouneina milt'ei läpi-pääsemättömiksi seiniksi, joidenka läpi ainoastaan pienet, notkeat apinat saattoivat tunkeuta. Siellä täällä nämät keikkuivat köynnöskasvien tukevissa kierteissä, sepivät häntänsä niiden ympärille, keinuilivat edes takaisin ilmassa ja tirkistelivät uteliaasti metsästäjiä, jotka kulkiessaan ääneti katselivat kaikkia näitä metsän ihmeitä. Nyt muutkin metsän asukkaat heräsivät. Kirjavat, välkkyvässä värihohteessa komeilevat papukaijat, aara punaisilla, sinisillä ja kultaisilla höyhenillään, ukonkaaren-papukaija, viheriä aara ja pavuani, tulipunaisilla siivillä, keikkuivat notkeilla lehvillä taikka räpyttelivät säikähtyneinä kirkuen oksasta oksaan, puusta puuhun. Tuhansittain kolibrilintuja lensi kirjavien jalokivien kaltaisina toisesta kukasta toiseen, juoden niitten lemuavaa nestettä, taikka särpien kimaltelevia kasteherneitä, jotka lehdillä värähtelivät; yksitotinen tunkani huusi kalisevalla äänellänsä, piroli kurkisti uteliaasti säkinmuotoisesta pesästään, metsäkyyhkyiset lukemattomissa parvissa lentää lekuttelivat puiden lehvissä ja katosivat tuon tuostakin kuin leimaukset vaeltajain silmistä. Mutta kaiken tämän loiston voitti kuitenkin lukemattomain perhosten komeus, jotka nyt, samoin kuin kolibrilinnutkin, levitetyillä siivillä lepäilivät kukilla imien niiden hunajaa pitkillä imutorvillaan, taikka seuraavassa silmänräpäyksessä liipoittelivat puitten latvoissa, ikään kuin kukat, jotka olisivat irtautuneet emävarresta, nauttiaksensa vapauden onnea kepeillä siivillään. Sanomattoman ihanat olivat nuot, usein kämmenen-levyiset, komeat perhoset, sinisillä taikka viheriöillä, kullalta ja purpuralta hohtavilla siivillään, ja usein Emmerich seisahtui niitä kauan katselemaan ja ihmettelemään, kun ne, kukan lehdillä keikkuen, auringon valossa hitaasti levittivät siipensä ja ne jälleen kokoon laskivat.