Emmerich myöntyi, mutta nyt oli jo liian myöhä. Tallaten ruohikkoa tuli hirveä peto näkyviin, kauheasti karjuen, kun molemmat koirat, nähtyänsä vihollisensa, rupesivat haukkumaan ja nykimään hihnaa. Salaman nopeudella tempaisi Herkules pyssyn poskelle ja laukasi melkein tähtäämättä. Kuula sattui, sillä jaguari karjahti kauheasti ja horjahti. Nyt Herkules laski irti koirat, jotka hurjasti haukkuen töytäsivät vihollista vastaan.
Mutta ennenkuin ne siihen ennättivät, kavahti haavoitettu peto pystyyn ja samassa ruo'ikko uudelleen rytisi ja ratisi ja naarasjaguari syöksi ulos kahden penikkansa kanssa, jotka tuskin olivat kotikissoja isommat.
"Ei ampua!" huudahti Herkules. "Kaikki hukassa, jos ammutte syrjään."
Mutta samassapa laukaus jo pamahti ja vahingoittumatta, punaisen-hohtavilla, pyörivillä silmillä, jotka kiiluivat kuin kekäleet, aukealla kidalla, josta kieli veripunaisena riippui, vihan vimmaa kuohuen, hyökkäsi peto Emmerichin päälle. Ainoalla hyppäyksellä se saavutti nuorukaisen, joka turhaan löi pyssynsä perän pirstoiksi sen päähän. Peto paiskasi hänen käpälällään maahan ja heittäytyi hänen päällensä. Emmerich jo luuli joutuneensa surman suuhun. Mutta uskollinen ystävä seisoi vielä hänen ja kuoleman välillä. Kirkas säde vilkahti Emmerichin silmien edessä, samassa kuului kimakka huuto ja naaras-jaguari keikahti maahan, ikään kuin salama olisi siihen iskenyt.
"Jumalan kiitos, herra elää, peto kuollut," riemuili Herkules ja kääntyi toisen jaguarin puoleen, joka viimeisillä voimillaan torjui päältänsä molemmat koirat. Tyynesti latasi neekeri pyssynsä uudelleen ja ampui petoa pään läpi. Kuula lensi ihan keskelle silmää ja julma vihollinen kaatui maahan.
Emmerich oli sill'aikaa suurella vaivalla noussut ylhäälle. Hänen olkapäätänsä kivisti, verta valui hänen hihastaan ja juoksi virtana maahan. Vaaleana nojautui hän sykomori-puuta vasten; mutta, vaikka hän tunsi kovan kivun, näkyi kuitenkin voiton-riemun hymyily hänen huulillaan, kun hän huomasi molempien julmain petojen tapettuina makaavan maassa ja koirien samassa purevan penikoitakin kuoliaaksi.
"Uskollinen ystävä," lausui hän Herkuleelle, ojentaen hänelle kätensä, "miten minä palkitsen sinulle tämän urhoollisen tekosi?"
"Herra on aikaa sitten palkinnut," vastasi tämä, "pelasti Herkuleen voudista ja Herkules pelastaa teitä jaguareista. Pisto vaan puukolla niskaan ja peto lankee."
"Sepä olikin oikein mestarin pisto," huudahti Emmerich. "Taivaan kautta, Herkules, nyt olet maksanut, mitä olit minulle velkaa. Olkaamme tästälähin sitä uskollisemmat ystävät."
Herkules hymyili ilosta ja valkeat hampaansa kiilsivät kuin helminauha punaisten huulien välissä. Sydämellisesti puristi hän Emmerichin tarjottua kättä, mutta säikähti kovin, kun tämä, tuntien kipunsa liikkumisesta enenevän, päästi hiljaisen valitus-huudon. Tähän asti oli hän pitänyt Emmerichin kalpeutta pelon vaikuttamana, mutta näki nyt, tarkemmin katseltuansa valkoista ystäväänsä, hänen vaatteittensa olevan rikki revityt ja verta valuvan hihasta.