"Niin, paetkaamme," huudahti hän; "paetkaamme, sisareni poika! Kun nuo ilkiöt tulevat, niin tapaavat pesän tyhjänä; polttakoot sitten huoneet ja hävittäkööt viljelysmaat. Semmoisia vahingoita voidaan palkita; mutta kun henki kerran on ruumiista lähtenyt, niin ei se sinne enää milloinkaan palaa. Pako on ainoa pelastuksemme, jos Nikolao todellakin on pettänyt meitä."
"Mutta nuo kalliit koneet", huudahti Emmerich, "kaunis huoneesi komeine huonekaluineen, sokeri, kahviviljelyksesi, jotka ovat lannoitetut neekeriesi hiellä, ja itse neekerisi, jotka varmaan tulevat tapetuiksi, jos jätämme heidät oman onnensa nojaan — ei, enoni, parempi on taistella urhoollisesti kuin pelkurina pötkiä pakoon. Metsäläinenkin suojelee mökkiänsä ja sinä jättäisit kallis-arvoisen omaisuutesi vihollisten ryöstettäväksi. Ei niin, eno, vaan taistelkaamme!"
"Mutta mitä me kolme voimme noille vimmatuille, veren- ja saaliinhimoisille pedoille, jotka sadottain karkaavat päällemme?" huudahti herra Vanderstraten epätoivossa.
"Me kolme kyllä olisimme liian heikot rynnäkköä vastaan", vastasi Emmerich. "Mutta onpahan sinulla yhtä monta sataa orjaa, kuin vihollista. Anna heille aseita, lupaa kohdella heitä leppeämmin, enkä epäile ensinkään, että urhoollisesti edestäsi tappelevat. Herkuleskin sitä vakuuttaa."
"Herkules ei tiedä, taistelevatko kaikki", puhui neekeri. "Mutta tietää, että useat taistelevat. Toiset tulevat jälestä, kun heidän on pakko taistella oman nahkansa puolesta."
"Ja kukapa tarttuisi aseisin minun tähteni?" kysyi herra Vanderstraten.
"Kaikki, jotka uskovat hyvään Jumalaan", vastasi neekeri teeskentelemättä, mutta arvokkaasti. "Hyvä pappi opettaa heitä rakastamaan heidän isäntäänsä, vaikka isäntä olisikin kova. He tahtoisivat mielellään ansaita herran rakkautta. Jos herra lupaa olla heitä vainoomatta, jos herra antaa heille luvan rukoilla hyvää Jumalaa, niin he tappelevat ja taistelevat herran edestä viimeiseen veripisaraan asti. Herkules tietää sen, sillä hän on itse kristitty ja uskoo hyvään Jumalaan taivaassa."
Herra Vanderstraten pudisti epäileväisenä päätänsä, katsellen Herkulesta epäluulolla. Vaikka hän kyllä mielellään olisi tahtonut estää kauniin maatilansa ja kauniin, mukavasti varustetun kartanonsa hävittämistä, ei hänellä kuitenkaan ollut sitä valtaa itsensä yli, että hän heti olisi voinut luopua väärästä luulostaan, joka häneen jo monen vuoden kuluessa orjavoudin vaikutuksen kautta oli juurtunut. Kuten Guyanan maanviljelijöillä ylipäänsä, oli hänelläkin se mielipide, että orjat aina olivat pidettävät syvimmässä tietämättömyydessä, ja hän, niinkuin kaikki muutkin, unhoitti, että raakuus sittenkin on enemmän pelättävä kuin siveyden säännöillä valistettu ja lempeihin tapoihin taipunut henki. Vähän mietittyänsä hylkäsi hän sisarensa pojan ja Herkuleen tuumat ja käski heidän varustaa kaikki kiireesen pakoon. Emmerichin tuli rientää holviin, missä herra Vanderstraten säilytti kalliit kivensä, kultansa ja hopeansa, panna kaikki kokoon, sälyttää ne kahden hevosen selkään ja satuloida toisia hevosia itselleen ja enollensa ja sitten, niin pian kuin mahdollista, paeta lähimmäiseen kartanoon. Herkuleen tuli sill'aikaa herättää neekerit, toimittaa heille aseita ja ampumavaroja, ruveta heille päällysmieheksi ja kiirehtiä ratsastavien herrojen perään, joiden piti vartoa heidän tuloansa naapuri-kartanossa. Emmerich kyllä teki muutamia muistutuksia näitä tuumia vastaan; mutta herra Vanderstraten, joka enemmän rakasti omaa henkeänsä kuin viljelysmaitansa, joita hänen orjansa kyllä jälleen voisivat asettaa kuntoon, ahdisti sisarensa poikaa niin kiivaasti, että tämän viimeinkin osaksi täytyi myöntyä.
"Olkoon niin, eno", sanoi hän, "pakene Jumalan nimeen, mutta älä luule, että minä rupeen sinua saattamaan ja seuraamaan. Sill'aikaa kuin sinä etsit suojaa omalle kalliille hengellesi, koetan minä puolustaa omaisuuttasi."
Tämän sanottuansa riensi hän ulos huoneesta täyttämään enon käskyjä. Herkules seurasi häntä ja juoksi neekerien mökkilöihin, varustamaan heitä aseilla ja kehoittamaan heitä urhoolliseen taisteluun, jos ei isännän omaisuudenkaan, niin ainakin oman henkensä puolesta.