Molemmat menivät rakennuksen yläkertaan, jossa herra Vanderstraten avasi erään huoneen oven. Mutta Emmerichin kauhistukseksi ja herra Vanderstratenin kammoksi olivat hinkalot aivan tyhjät; vähäsen hedelmiä vaan oli koottu nurkkaan.
"Tämä on Nikolaon teko," huokaili herra Vanderstraten. "Toissa päivänä pyysi hän minulta avaimen, muka ottaaksensa pari säkkiä riissiä siemeniksi, ja nyt tuo konna on tyhjentänyt koko huoneen."
"Sitä varmemmin saattaaksensa meitä perikatoon", lisäsi Emmerich alakuloisena. "Sepä on ikävä juttu, eno. Nyt ei enää auta odottaa apua muualta, vaan meidän täytyy taistelemalla hajottaa vihollisen rivit, taikka nääntyä nälkään."
"Tuota katalaa petturia!" tiuskasi herra Vanderstraten. "Missä hän on, Emmerich? Taivaan nimessä, jos meidän kaikkien täytyy menehtyä, niin hänen ei suinkaan pidä iloitseman petoksestansa. Toimita hänet minun kynsiini, niin saat nähdä, enkö sinun puolestasi kosta sille konnalle."
"Minä pelkään, eno, että jo kaikki olemme saaneet kostoa, ja kovemmin kuin voisimme toivoakaan", vastasi Emmerich vaaleten. "Voi sitä onnetonta! Oma ilkitekonsa hänen surmaa. Hän on suljettu aarre-holviin ja vihollisten meitä joka haaralta ahdistaessa en näe mahdolliseksi häntä pelastaa. Hänen täytyy kuolla pimeydessä, kaiken ihmisavun puutteessa, yksin, pahan omantuntonsa nuhteitten kanssa, tuskallisesti janoon ja nälkään nääntyen. Oi Jumala! hirmuisesti sinä rankaiset jumalattoman kavalat juonet."
"Vieläkö sitä ilkiötä surkuttelet?" huudahti herra Vanderstraten.
"Käykö meidän paremmin kuin hänenkään?"
"Eno, jos meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kunniallisessa taistelussa, aseet käsissä ja puhtaalla omallatunnolla", vastasi Emmerich. "Paitsi sitä on pelastuksen toivo aina meille tarjona, mutta tuo onneton on välttämättömän surman omana. Me taidamme ehkä pelastua, sillä ainoasti julmain vihollisten rivit eroittavat meitä vapaudesta. Mutta hän! Jättiläisenkin voima raukeisi tyhjään tuota rautaporttia vastaan, saatikka nälästä nääntyvän pahantekijän uupuneet jäsenet."
"Se konna saapi ansaitun palkkansa", tiuskasi herra Vanderstraten, joka ei saattanut antaa sitä voudille anteeksi, että tämä oli pettänyt suopean ja hyvänluuloisen isäntänsä. "Älkäämme enää ajatelko häntä, vaan tuumailkaamme, miten voimme välttää nälkään nääntymistä ja Maronien myrkytettyjä nuolia. Kuule! tuolla kaikuu hirveä kiljunta — jo lähenevät — pelasta minut, Emmerich, pelasta enosi."
Jo ensimäisen kimakan sotahuudon kajahtaessa syöksi Emmerich ulos ja riensi huoneen puolustajain luo, joidenka lujamielisyydestä ja urhoudesta heidän kaikkein pelastus kokonaan riippui. Herkules oli sillä välin tehnyt tehtävänsä mustien veljiensä mieltä rohkaistaksensa.
"Tähdätkää tarkasti", kuuli Emmerich hänen huutavan, "jokainen tarkoittakoon miestänsä, ja ampukaa vasta sitten, kun ovat likellä taloa. Ette taistele ainoasti nuoren herran edestä, taistelette myös uskon ja laupiaan Jumalan puolesta. Jos tappelette uljaasti, niin herra ei enää vainoo pappia ja kristityitä orjia. Nyt — ampukaa pojat!"