"Emme pyydä muuta, kuin että jätätte sisarenne pojan ja hänen ystävänsä Herkuleen meidän haltuumme. Muista aarteistanne emme huoli; sillä aarre-aitta, mihin tuo vintiö Emmerich minut sulki, on jo tyhjennetty, ja minä olen pitänyt huolta siitä, ett'en joutunut tappiolle aarteita jaettaessa. Antakaa pois nuo molemmat pojat, joita näen vieressänne, niin te itse, sekä kaikki orjanne saatte vapaasti lähteä tiehenne. Älkää kauan miettikö, sillä jos viivyttelette, annan minä merkin ryntäykseen ja te tulette kaikki huoneen raunioitten alle haudatuiksi".
"Alota sitten taistelu, sinä katala", huudahti herra Vanderstraten julmistuneena. "Ryöstä hyväntekijältäsi henkikin, kuten jo olet häneltä omaisuuden ryöstänyt, vaan älä luule minua kunnottomaksi heittiöksi, joka ystävänsä pettää, niinkuin sinä isäntäsi petit. Tapa vaan meidät, mutta ole varma siitä, että Jumalan kosto sinun saavuttaa katalassa voittoriemussasi".
Herra Vanderstraten oli tykkänään muuttunut. Hän, joka ennen alakuloisena vaikeroitsi ja voivotti, tunsi nyt itsessään rohkeuden, jota ei kuolemakaan säikäyttänyt, ja jonka hänen päätöksensä puolustaa Emmerichiä oli synnyttänyt. Hänen vihansa voudin kurjasta petoksesta ja kostonhimosta ja vielä enemmän hänen harminsa siitä ilkityöstä, johon häntä vaadittiin, saattoivat hänet unhoittamaan kuolemankin pelkoa. Mieluummin hän toki tahtoi kuolla, kuin uhrata tuon nuorukaisen, jota hän päivä päivältä oli oppinut yhä enemmän rakastamaan ja kunnioittamaan. Enemmän kuin kuolemata pelkäsi hän paitsi sitä käyttäitä ilkeästi ja nyt astui hän rohkeasti pois ikkunan luota, sillä osoittaen, ett'ei hän huolinut sen enemmästä keskustelusta.
Julmuus, viha, kostonhimo, kaikki nämä himot vaihtelivat voudin kasvoissa, joka huomasi peräti pettyneensä toiveissaan. Purren hammasta kääntyi hän pois ja antoi paikaltansa liikkumatta merkin yleiseen rynnäkköön. Tykkien miehistö viritti sytykkeensä; kolmasti leimahtivat, kolmasti pamahtivat laukaukset kuin ukkosen jyrinä ja rautaiset luodit sattuivat huoneen tukeviin muureihin, murtaen niitä niin, että huoneen perustus tärisi. Samassa hyökkäsivät Maron-neekerit joka taholta hirveällä sotahuudolla esiin; heidän nuolensa lensivät tuiskuna jokaista pienintäkin aukkoa vastaan. Huoneesta pamahtivat uskollisten orjain pyssyt ja kiväärit, orjain, jotka ennen tahtoivat kuolla taistelussa, kuin heittää nuoren herransa ja hänen ystävänsä vihollisten käsiin. Emmerich yksin ei ottanut osaa taisteluun eikä sormeakaan liikuttanut puolustukseensa. Hän ei tarttunut kivääriin, vaan sitoi valkoisen liinan seipään nenään ja viittasi sillä voutia, joka juuri parhaillaan puuhasi tykkien uudesta lataamista, tulemaan hänen luoksensa.
"Malttakaa", sanoi hän heleällä, raikkaalla äänellään, joka kaikui yli sotahuudon. "Älkää suotta tappako itseänne, vaan kuulkaa minua".
Vouti seisahtui toimessaan, heitti raskaan kuulan, jonka hänen juuri piti pistämän tykin suuhun, maahan, ja lähestyi, riemu-hymyily huulillaan, ikkunata, jossa Emmerich seisoi jotenkin vaaleana, mutta ilosta ja rohkeudesta säihkyvin silmin.
"Suostutteko ehdotukseeni?" kysyi vouti.
"Kyllä, puoleksi", vastasi Emmerich. "Itseni annan teidän käsiinne, estääkseni enempää veren-vuodatusta. Tehkää minun kanssani mitä tahdotte, mutta ystäväni hiuskarvaankaan ette saa kajota".
"Suostutaan", huusi vouti ja antoi merkin taistelun keskeyttämiseen.
Neekerit vetäytyivät kaikkialla pois kartanosta. Herra Vanderstraten syleili kuoleman tuskissa sisarensa poikaa ja rukoili häntä, ett'ei hän henkeänsä uhraisi. Mutta Emmerich pysyi järkähtämättömänä.