"On todellakin, semminkin, jos sinä päättäisit seurata minua", vastasi Emmerich hymyillen. "Sillä minä en hennoisi jättää sinua yksin vihollistesi, Maron-neekerien, käsiin."
"No niin, poikaseni, lähtekäämme molemmat", lausui eno Vanderstraten vakavasti. "Minä en paljon luota rauhanliittoon noitten metsäläisten kanssa, ja Banu ystävämme on kuolevainen, niinkuin muutkin ihmiset. Olen tavannut ostajan kartanolleni. Koettakaamme siis Jumalan nimeen vielä kerta, miten tuolla vanhassa maassa käy eläminen."
"Mutta totta kai Herkuleskin tulee kanssamme, eno?"
"Tulee kaiketi, jos hän vaan itse tahtoo."
"Taidammehan jo ensi viikolla lähteä matkalle!" riemuili Emmerich. "Pois, pois, tästä helteen ja auringonpaahteen maasta rakastettuun kotimaahan, armaan äidin syliin. Miten hän on riemuitseva, jos tulet kanssani!"
Viikkoa myöhemmin purjehtivat herra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules Amerikan rannoilta ja ennättivät kuuden kuukauden matkan perästä onnellisesti Saksanmaahan. Täällä herra Vanderstraten viihtyi hyvästi, niin kauvan kuin kesä kesti. Hänestä tuntui helle vähän lauhkeammalta kuin Surinamissa, jossa se usein oli häntä rasittanut; puut eivät olleet vähemmän vihannat, eikä niiden siimekset vähemmän viileät kuin sielläkään, jotta hän ei suuresti kartanoansa ikävöinyt. Mutta kun talvi tuli jäineen, lumituiskuineen, ja hänen täytyi pysyä lämpöisen uunin ääressä, eikä silmänsä enää nähneet muuta viheriätä, kuin kukat kasvi-huoneessa, rupesi hän nurisemaan, ja milt'ei katunut vaihtaneensa kuuman maansa Saksan kylmään ilman-alaan. Emmerich ei virkannut siihen mitään, antoi vaan enonsa kauvan aikaa mielensä mukaan murista ja marista. Mutta, kun tämä kerran rupesi liian tuittupäiseksi, sanoi hän hymyillen: "no, eno, millä tahdot mieluummin olla piiritetty, lumella ja pakkasella, vai Maron-neekereilläkö?"
Herra Vanderstraten ensin närkästyi, mutta rupesi sitten nauramaan.
"Ei, poikaseni", sanoi hän, "Saksan maan talvi on minulle toki
rakkaampi kuin nuo verenhimoiset, mustat metsäläiset vuoristossa.
Älkäämme enää puhuko siitä."
Siitälähin herra Vanderstraten ei enää nurissut, vaan suostui pian uuteen tilaansa, jossa hän vielä eli monta vuotta aivan tyytyväisenä. Oikeaan aikaan tehty muistutus Maron-neekereistä oli iäksi päiviksi poistanut hänen halunsa mennä takaisin Surinamiin, eikä hän milloinkaan enää ajatellut purjehtimista meren yli.
Näin oli nyt kaikkien käynyt hyvin: herra Vanderstratenin, jonka ei enää tarvinnut pelätä Maron-neekereitä; jalon Emmerichin, joka nyt taisi olla oikeana tukena äidillensä; ja myöskin Herkuleen, joka piti valkoisen ystävänsä pysyväisen rakkauden ja mielisuosion suurimpana onnenansa.
Eipä merentakaisten mustien kristittyjenkään käynyt pahemmin. Heidän uskollisuutensa muuttui sananlaskuksi ja heidän hyvä käytöksensä teki heidät mainioiksi muiden neekerien joukossa. Harvat ne maanviljelijät olivat, jotka eivät seuranneet herra Vanderstratenin esimerkkiä. Useammat antoivat orjillensa opetusta kristin-uskon lempeässä opissa, eikä milloinkaan kuultu, että olisivat sitä katuneet. Kristityt orjat olivat uskollisimmat, rehellisimmät ja ahkerimmat koko Surinamissa ja heissä toteutui taasen, että kristin-oppi on ainoa menestystä tuottava, ainoa, joka saattaa siunauksen joka paikkaan, missä sen ikuisille totuuksille on taipuvaisia sydämiä, missä sen autuuttavaista oppia ilolla seurataan, ja missä sen viisaat säännöt kestäväisyydellä täytetään. Sillä, joka uskoo Jumalan sanan, se pitää käskysanat.