TOINEN LUKU.
Sisarenpoika.
Ikäänkuin lempeä taivas, joka niin ylenmääräisesti oli vuodattanut siunaustansa rikkaan maanviljelijän yli olisi tahtonut täyttää hänen pienimmänkin toivonsa, taivutettiin nyt lehtimajan köynnöskasvit erilleen, ja mehuisien lehvien ja kirjavien kukkien keskeltä hymyilivät noin kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen verevät, kauniit ja jotenkin urheat kasvot. Hänen siniset silmänsä vilkahtivat vekkuloisesti tuuheain, ruskeain kiharoitten alta, ja rehevä, punainen suu naurahteli vähän ivallisesti, kun hän lausui: "tässäpä Emmerich on, eno! tässäpä on se kirottu nuorukainen ihka elävänä ja on kuullut kaikki, mitä ankaran orjavoudin kanssa on keskusteltu. Toden totta eno, sitä en saattanut aavistaakaan, että rauhallisella maanviljelijällä voisi olla niin hurja ja sotaisa mielenlaatu, kuin hämmästyksellä vast'ikään kuulin. Minä tahdoin hämmästyttää, mutta hämmästyin todellakin itse. No, älkää pahaksi panko, hyvä eno," lisäsi nuorukainen repien kukoistavat köynnökset rikki, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän ällistyneen herra Vanderstratenin edessä — "monet tuhannet sydämelliset terveiset tuon teille äidiltäni."
Nyt vasta tuli vähän eloa herra Vanderstratenin silmiin ja jäseniin. Hän huo'ahti sydämen pohjasta, tarttui nuorukaisen tarjottuun käteen, likisti ja pudisti sitä väkevästi, ja sanoi varsin sydämellisesti: "terve tultuasi Surinamiin, sisareni poika. Tuhat kertaa terve tultuasi! Tule syliini, poika! Niin! Ja kuinka uljas nuorukainen sinä olet, solakka, väkevä ja terve, aivan niinkuin minäkin, kun neljäkymmentä vuotta sitten tulin tähän maahan. Ja äitisi, hyvä sisareni Margareta, on terveenä?"
"Yhtä terveenä kuin sinäkin, eno, vaan ei niin tyytyväisenä," vastasi Emmerich, tarttuen tuoliin ja nekosasti istuutuen enonsa viereen, joka näkyi olevan ihastuksissa nuorukaisen rohkeamielisestä käytöksestä. "Ymmärrätkö, eno, hän ei tahtonut ensinkään laskea minua tänne; vaan kun lupasin vähintäänkin kolmen vuoden perästä palata takaisin ja jos mahdollista tuoda sinut mukaani, salli hän minun lähteä, vaikka kyllä katkerilla kyyneleillä ja sydämellisellä surulla. Niin, niin, hänen sydämensä vuoti verta lähtiessäni, ja sinun täytyy myöntää, ettei olekaan mikään helppo asia niin pitkäksi ajaksi erota pojastansa, joka näkyy olevan määrätty äidin ja sisarten tueksi. Nyt, enoni, sanon sinulle suoraan, mitä tahdon. Minä tahdon, että myyt pois kartanosi, neekerisi ja kaikki, mitä siihen kuuluu, ja palaat minun kanssani Eurooppaan. Kolmen vuoden aikaa annan sinulle siihen, ettei sinun tarvitse hätäillä. Jos ennen tulemme valmiiksi, niin sitä parempi. Äitini ei pane pahaksi, jos tulemme vuotta aikaisemmin, kuin hän meitä odottaa ja sinulle, eno, kauniin Saksanmaan raitis ja viileä, vaan kuitenkin kirkas ilma, on oleva mieluinen, oltuasi niin monta vuotta tässä hikilavassa. Jumal'auttakoon, mitä hien virtoja olen vuodattanut parissa päivässä, joina olen matkustanut tässä tuli-uunissa. Jos sillä lailla pitkittyy, eno, niin viimein hennosta sisaresi pojasta Emmerichistä ei jää muuta jälelle kuin ohut utupilvi, jota ilman henki hajottaa joka haaralle. Ja sepä, eno, olisi minulle sangen vastenmielistä."
"Voi, miten sinä lavertelet, sisareni poika," huudahti herra Vanderstraten aivan hämmästyneenä sisarenpojan sanatulvasta. "Tuskin olet tänne tullut, niin rupeet lörpöttelemään myymisestä ja muuttamisesta Saksanmaalle, ikään kuin se olisi silmänräpäyksessä tehtävä. Siitä ei tule mitään, poikani. Hätätilassa annamme äitisi ja sisariesi tulla tänne; — vaan kaikissa tapauksissa — me molemmat jäämme tänne, sillä minusta on toki parempi istua hikilavalla kuin jää-ammeessa. Hiljaa, poikani, hiljaa. On meillä nyt parempiakin tehtäviä kuin ajatella siirtymistä, ja missä tapauksessa hyvänsä, jos tahtoisinkin myydä taloni ja tavarani, joka ei suinkaan ole aikomukseni, niin täytyyhän minulla olla jotain vakuutta, ett'ei taloani hävitetä. Jos olet meitä kuunnellut, niin pitäisihän sinun tietämän, että noilla verikoirilla, Maron-neekereillä, on ilkeitä juonia mielessä."
"Mitä väkeä nuo Maron-neekerit ovat?" kysyi Emmerich.
"Vai et sinä sitä tiedä, poikani?" vastasi herra Vanderstraten. "Etpä, saakeli soikoon, ole aivan paljon oppinut tuolla Euroopassasi, pelkään minä."
"Armas enoni, Euroopassa on meillä muutakin tekemistä kuin pitää huolta teidän pienistä yksityis-riidoistanne tässä syrjäisessä maailman nurkassa," vastasi Emmerich. "Vaan kunhan nyt kerran olen täällä, pitää minun saada tietää, minkälaisia vihollisemme ovat, sillä ystävämme kyllä pian opin tuntemaan."
"Maron-neekerit ovat karanneita orjia, jotka piiloittelevat vuoriston synkissä metsissä, mihin ei kukaan ihminen tohdi heitä seurata," selitti herra Vanderstraten. "Siellä he elävät raakalaisten tavalla metsän otuksilla, joita ampuvat myrkytetyillä nuolilla, ja hyökkäävät aika välistä alas tasamaille, murhaavat niitä, jotka vastarintaan rupeevat, riistävät ja raastavat kaikki, mitä heidän ahneet silmänsä keksivät ja leveät hartiansa jaksavat kantaa. Hirveitä asioita puhutaan noista pedoista, ja Jumala armossaan varjelkoon meitä joutumasta liian likiseen tuttavuuteen heidän kanssansa."