Leo jatkoi meille jo tunnettua kertomustansa, ja Martti, joka muutoin oli vakava ja tyyni, joutui siitä niin vihan vimmaan, että hän päästi julman, hirmuisen kirouksen huuliltansa.
"Jumala armahtakoon minua!" lisäsi hän, "mutta tämmöisiä kuullessa ei tavallisen ihmisen kärsimys enään riitä! Hän tahtoi siis vielä ajaa sinun äitisi pois hänen ainoasta turva-paikastansa, sitte kuin hän ensiksi oli ilkeästi pettänyt häntä? No, ystäväni, sinun alttiiksi-antamuksesi äitiäsi varten ei ainoastaan saata kunniaa sinulle, vaan hyödyttää varmaan sinua vielä, ja sinun jalo tekosi tulee kyllin kyllä palkituksi, jos vaan Jumala johdattaa minun takaisin Bremen'iin. Kuule, poikaseni, niin totta, kuin vanha Martti on rehellinen mies, on tuo konna vielä heittävä pois ryöstönsä. Mieleni tekisi tietää, rohkeneeko hän kasvoista kasvoihin kieltää sitä, mitä sinun isäsi, hänen läsnä-ollessaan, lausui minulle. Sen saamme nähdä, ja sitten — sillä ei hän suinkaan minun edessäni tohdi nostaa väärää lippua — sitten pitää hänen antaman pois koko saaliinsa, jonka hän jo katsoo varmaksi omaisuudekseen, ja viimeiseen ropoon asti maksaa äidillesi takaisin, mitä tämän on oikeus vaatia. Kärsimystä vaan, Leo, kärsimystä! Jumala on johtanut sinua Delphiini'in, saattaakseen tätä rikosta valkeuteen, etkä sinä turhaan tee tätä matkaa jäämerelle. Ole huolematta, ystäväni — me hilaamme hai-kalan rantaan, ja siellä pitää sen antaman meille eränsä, vaikkapa vuosia olisi kulunut siitä, kun se sen nielaisi."
"Ei siihen voi enää mitään, hyvä Martti — ei niin mitään," vastasi Leo. Petos on liian taitavasti sommiteltu, ett'emme voi sitä ilmiin saada. Asian-ajaja Liborius on kyllä tehnyt parastansa, pitääkseen äitini oikeutta voimassa, koska hän, kuten kaikki muutoin, oli vakuutettu siitä, että äitini todella oli oikeassa — mutta eihän tuosta ole mitään apua lähtenyt. Oikeus ratkaisi asian Elshöft'in eduksi, joka salaviten nauraa virnisteli meidän turhia ponnistuksiamme. Hänen asia-kirjansa olivat lainmukaiset ja kaikin puolin oikeat, jos totta ne perustuivat paljaasen petokseen."
"Saadaan katsoa, Leo," vastasi vanha Martti tyynempänä, kuin ennen. "Oikeus on sinun äitisi puolella, ja sen puolella, joka on oikeassa, on myöskin meidän Isämme tuolla ylhäällä taivaassa. Kummallista tuo olisi, jos ei ajan pitkään petos joutuisi tappioon. Koettakaamme, pannaanko rehellisen, totisen merimiehen sanoihin enemmän arvoa, kuin tyhjään paperi-palaseen, johon jokainen konna voi kirjoittaa, mitä vaan hänen mielensä laatii. Kyllä sekin tapahtuu, että rikokset vuosi-määriä pysyvät huomaamatta, ja ihminen usein jo epäilee, pitääkö Jumala ensinkään vaaria pahoista ihmisistä ja heidän teoistansa, kun kerrassaan kaikki tulee ilmiin, ja toivottomat ja heikko-uskoiset saavat hävetä turhia murheitansa. Kärsimystä, Leo! Jumala tuopi kaikki, mikä on pahaa, ilmiin, vaikkapa olisi maan uumeniin upotettu!"
Epäillen pudisti Leo päätänsä; hän ei kuitenkaan tahtonut inttää vanhan perämiehen sanoja vastaan, vaan arveli jo sitä suureksi Jumalan armoksi, että hän oli otettu merimieheksi Delphiini'in, jonka kautta hänen äitinsä oli varjeltu ainaki suurimmasta hädästä. Sillä välin kuin Martti vastasi siihen ja molemmat yhtyivät yhä hartaampaan keskusteluun, nousi tuo merimies, joka oli kuunnellut heidän puhettansa, vitkoin istualtaan, ja alkoi taas kävellä edestakaisin laivan kannella; vaan Martti ja hänen nuori ystävänsä eivät sitä erittäin huomanneet. Vähän ajan perästä lähti hän kokallepäin, ja, laskien kätensä siellä vahtia pitävän miehen hartioille, sanoi hän: "kuuleppas, Jaakko, johan olet kylläksi kauvan lojunut yhdessä kohden liikkumatta. Jätä siasi minulle, ja lähde vähäisen astumaan, muutoin joudut kokonaan unen voitteesen."
"Aivan oikein, Konrad!" vastasi toinen, ja nousi mieluisasti ylös touvi-läjältä, jonka päällä hän nekosasti oli venynyt. Konrad istuikse samaan paikkaan, Jaakko mitteli hetken aikaa laivan kantta pitkin askelin, ja laskeusi juuri sille ruhmolle, josta hänen toverinsa oli tarkoin kuunnellut Martin ja Leon sanoja. Nämät molemmat eivät pitäneet paljon lukua hänestä, ja tuskinpa olivat havainneetkaan, että mikään muutos oli tapahtunut. Mutta Konrad, joka oli ottanut visun vaarin toverinsa liikunnoista, nyykäytti tyytyväisesti päätänsä, ja sanoi hiljaa itsekseen, "niinhän se nyt on! Minä tahdon hyvään aikaan pitää huolta siitä, että vältän häpeän ja rikos jää ilmiin tulematta. Sanottakoon mitä tahansa: saita suittaa kyllä minun isäni olla, mutta eihän toki ole vielä pettänyt ketään. Kylläpä se kuitenkin oli pahaa, ett'ei hän jättänyt tuota leskeä rauhaan! Muutamien halpojen sadan taalerin tähden pitää nyt kannot ja pilvet kauhuun saatettaman! Voi, tuota rahan ahnetta, itaraa isä-raukkaa!"
Pannen kätensä ristiin, nojautui hän ikäänkuin rauhaa etsiäkseen ta'appäin ja loi silmänsä äärettömään avaruuteen. Mutta hän ei voinut oivaltaa, mitä hänen silmänsä näki. Tuhansia ajatuksia ja tuumia ajeli hänen aivoissansa, ja esti häntä mitään havaitsemasta.
Niin kului melkein kokonainen hetki, ja se aika oli jo käsissä, jolloin vahtia muutettiin. Vähäistä ennen sitä kääntyi Martti sen merimiehen puoleen, joka istui lähellä häntä ruhmolla, ja käski hänen tulla luoksensa.
"Kuuleppas," lausui hän hänelle, "kutka pitävät tänä yönä vahtia paitsi meitä?"
"Ernesti Böhme ja Konrad Elshöft," vastasi mies.