"Voi, jää ennemmin tänne, Leo," pyysi Vilho. "Matti lähetti minun puutarhasta pois, kun vieras tuli, ja arvattavasti suostuu hän yhtä vähän siihen, että sinä lähdet sinne. Katsoppas — minä luulen vieraan jo lähtevän tiehensä!"
"Oikein, hän se on!" sanoi Leo, katsoen ikkunasta ulos. "Nyt tahdon kohta kysyä äidiltä, mikä tuuli hänen on tänne tuonut!"
Ripeästi riensi Leo puutarhaan. Siellä istui vielä äiti lehti-majassa, mutta nyt hän ei tapaansa myöten puuhannut ahkerassa työssä, vaan murheellisiin mietteisiin vaipuneena, painoi hän päätänsä kättänsä vastaan. Verkko, jota hän nähtävästi iltapäivällä oli kutonut, oli puoli-valmiina hänen vieressänsä, ja hänen edessään oli iso kirjoitus, johon hän alakuloisesti katsoa tuijotti. Leon tullessa hän säikähtyi ja koetti kiireesti temmata paperia hänen näkyvistään. Mutta Leo oli jo nähnyt sen, ja havaitsi nyt myös sen syvän surun, joka varsin selvästi kuvautui äidin lempeissä kasvoissa.
"Mitä on tapahtunut, rakas äiti?" sanoi Leo hämmästyneenä. "Sinä itket? Mitä tuo vieras sinusta tahtoi? Totisesti, jos hän on loukannut sinua — kauvas hän ei vielä liene ehtinyt — ajan minä häntä takaa ja polvillansa hänen pitää sinulta anteeksi anoman!"
"Ei, ei, Leo," vastasi äiti, tarttuen poikansa käteen. "Mies ei ole syypää murheeseni, vaan teki ainoastaan velvollisuutensa, kun hän toi minulle surullisen, syvästi huolettavan sanoman. Anna hänen rauhassa mennä matkoihinsa, poikani."
"Mikä sanoma se on?" kysyi Leo. "Varmaan se on kovin surullinen, koska se pusertaa kyyneliä sinun silmistäsi. Voi, älä salaa minulta mitään, rakas äiti! Sinä tiedät kyllä, että saat minuun luottaa."
"Se ei paljon hyödyttäisikään, että minä salaisin sen sinulta, hyvä poikani!" vastasi äiti. "Muutamien viikkojen kuluttua sinun kuitenkin täytyy saada tieto kaikista, ja kovemmalta vaan tämä kohtaus silloin tuntuisi sinulle, jollet tietäisi sitä edeltäpäin odottaa. Leo, eräs ilkeä mies, joka jo on paljon rikkonut sekä minua että myös sinun isä-vainajaasi vastaan, tahtoo nyt riistää meiltä viimeisetkin, tämän pikkuisen huoneemme, ja säälimättä syöstä meitä kurjuuteen."
Leo pelästyi, mutta rohkaisi kohta jälleen mielensä. "Kuka se mies on?" kysyi hän kiivaasti. "Onko hänen myös oikeus ryöstää meiltä meidän omaisuutemme? Jollei oikeus ja laki ole hänen puolellansa, niin tosiaankin hän saa nähdä, että hänen on minun kanssani tekemistä!"
"Hänellä on kyllä valta, jos kohta minä vielä epäilen, että hänellä on oikeus," vastasi äiti, surullisena ja toivotonna päätänsä pudistaen.
"Laki on jo kerran ratkaissut asian hänen eduksensa ja minä pelkään, ett'ei sen päätös tälläkään kertaa käänny hänen vahingoksensa. Oi, hän saisi mielellään ottaa kaikki — jos vaan hän jättäisi tämän pikkuisen huoneen, meidän viimeisen turva-paikkamme, jossa me jo monet monituiset vuodet olemme levollisessa tyytyväisyydessä eläneet — ja tämän puutarhan, jossa sinun hyvä isäsi kuoleman-untansa nukkuu! Sydämeni pakahtua, jos minun täytyy luopua siitä, jollen saa rukoilla hänen haudallansa, eikä enää kukilla koristaa hänen viimeistä lepopaikkaansa!"