"Mutta ainoastaan oman henkensä kaupalla olisi hän voinut sitä tehdä," sanoi Leo, häntä puolustaen.
"Mitä sinä sanot, poikaseni? Sinä olisit siis hänen siassaan tehnyt samaten? Ei! En minä olisi tehnyt niin! Siinä yksistänsä on jo kyllin syytä halveksia häntä. No, kyllä hänkin toisella puolen hautaa saa rangaistuksen teoistansa. Mutta lähtekäämme pois tästä! Meidän ei tule pahoittaa mieltämme hänestä puhumalla. Etsikäämme sen siaan itsellemme semmoinen paikka, jossa me, pohjais- ja itätuulen varjossa, saamme pitää talvimajaamme. Älä sure, poikaseni! Tosin nyt koittaa meille kovat kuukaudet, mutta nekin kerran loppuvat."
"Vaan emmekö sentään koeta päästä takaisin Delphiini'in?" kysyi Leo. "Kiivetkäämme tuolle vuoren kulmalle, Martti. Se ei ole aivan korkea, ja sieltäkäsin voimme kaikkein parhaimmin selittää laivan."
"Siitä ei ole mitään hyötyä, sen minä ennaltaan tiedän, vaan tehdään kuitenkin tahtosi," vastasi perämies, ja alkoi samassa astua mainittua vuoren kulmaa kohden. Puolen hetkeä vaivaloisesti kuljettuaan saapuivat he sinne, ja Martti yritti juuri kiipeemään sen loivinta kylkeä ylöspäin, kun Leo äkisti huusi häntä takaisin.
"Mikä tuo on, Martti?" kysyi hän, osoittaen sormellansa mustaläntäistä, eriskummaista esinettä, joka lumesta pisti vähäisen näkyviin.
"Mikäkö se on?" vastasi Martti. "Hajonnut laiva, jonka tuuli on ajanut tänne ja joku hyöky-laine on paiskannut rantaan. Näethän sinä ihan selvään, että me nyt olemme aivan meren vieremällä, vaikka kaikki täällä on jäässä. Kun ensiksi varmaan huomaamme, ettei Delphiini'stä enään ole mitään toivoa, saamme tarkemmin sitä tutkia."
Sanomattoman suurella vaivalla kiipesivät tällä kertaa nuot muutoin kapuamiseen ylen tottuneet merimiehet kalliota ylöspäin. Monen turhan yrityksen perästä pääsivät he viimein sen huipulle, ja alkoivat tarkoin tähystellä merta, joka siinsi kaukaa taivaan rannalta. Kerran luuli Leo jo näkevänsä laivan, ja ilmoitti sen Martille. Mutta tämä näytti pian hänelle todeksi, että hän oli erhettynyt. Hän oli nimittäin pitänyt uiskentelevaa jääkalliota laivana. Delphiini oli kadonnut, ja purjehti arvattavasti aikaa sitten tuolla puolen sitä sinertävää juomua, joka levisi meidän ystäviemme silmien eteen.
Vielä kerran valloitti suru Leon jo toivovan sydämen. Mutta pian rohkaisi hän mielensä, ja sanoi: "olkoon menneeksi! Kaikki, mitä Jumala sallii, on hyvä, ja meidän, joita hän äsken pelasti myrskyyn kuolemasta, tulee aina vieroa valitusta. Meidän sydämemme ovat niinkuin vaha Hänen kädessänsä; mutta jos Hän tahtoo, Hän karaisee ne terästä lujemmiksi. Minun rakkaan äitini täytyy lohduttaa itseään, turvaten Häneen, ja me, Martti, me pysymme vahvassa luottamuksessa siihen, että se on Jumalan tahto, joka on saattanut meidän näille autioille saarille. Sillä tavalla kestämme helposti kaikki koetukset. Luottamus Jumalaan ja toivo, että Hän auttaa meitä, olkoon se vankka kallio, jolle me perustamme tulevat päivämme!"
"Hyvä, kunnon poika," vastasi Martti syvästi liikutettuna. "Kosk'et sinä, heikko nuorukainen, epäile meidän hädässämme, täytyy minunkin, vanhan kokeneen merimiehen, pysyä lujana. Mutta tästä meidän nyt pitää lähtemän, sillä ilta jo pimenee, ja meillä on vielä paljon tekemistä, ennenkuin yö joutuu. Mennään nyt tutkimaan tuota hajonnutta laivaa, jonka löysit tuolla alhaalla. Vaikk'ei se nyt kohta juuri hyödytä meitä, saatamme kuitenkin käyttää sitä poltoksiksi lumimajassamme, jonka meidän kylmän varaksi pitää rakentaman."
Molemmat erokkaat, sillä siksi sopii nyt syystä sanoa heitä, koska heidän täytyi, erotettuina koko muusta maailmasta, viettää yksinäistä, kolkkoa elämää näillä kauheilla erämailla, molemmat erokkaat astuivat vuoren kulmaa alaspäin, ja saapuivat, koska alaspäin kulkeminen kävi huokeammin kuin kiipeeminen ylöspäin, vähän ajan päästä sen juurelle. Pian tulivat he myöskin luullun haaksi-hylyn luokse, ja ajoivat käsin jaloin syrjälle lumen, johon se oli vajonnut.