"Mutta, Martti, kukaties hän on vielä hengissä," sanoi Leo. "Meidän tulee koetta pelastaa häntä!"
"Minä en kumminkaan sitä tee! Minun käteni ei saa kajota siihen, jota Jumalan kosto on kohdannut!" vastasi rehellinen, mutta leppymätön perämies. "Ma'atkoon hänen ruumiinsa ilman alla jääkarhujen ja kettujen syötäväksi! Minun ei tule häneen mitään!"
"Voi, Martti — entä jos hän nyt olisi hyvästä ehdosta palannut tänne, meitä pelastaakseen, meitä auttaakseen, taikka kumminkin ottaakseen osaa meidän onnettomuuteemme?" lausui Leo jalomielisesti. "Käskeehän Jumala meidän rakastaa yksin vihamiehiämmekin, eikä tämä edes ollut vihollinen meille, vaan kenties hyvä ja uskollinen kumppani!"
Martti ei vastannut näihin sanoihin mitään, vaan käänsi selkänsä päin nuorta ystäväänsä. Mutta Leo tarttui haaksirikkoiseen, hieroi hänen käsiänsä ja kasvojansa lumella, ja jatkoi noita alusta turhia ponnistuksiansa, siksi kun viimein hiljainen huokaus kuului tyrmistyneen miehen huulilta.
"Hän elää, Martti! Hän elää!" riemuitsi Leo. "Jumalan tähden, auta nyt minua. Jos nyt hylkäämme hänen, joudumme murhaajiksi Jumalan ja omien omatuntojemme edessä!"
Samalla lisäsi Leo ahkeruuttansa ja havaitsi mielihyvällä, ett'eivät hänen sanansa olleet aivan turhat. Vanha Martti lähestyi, kyllä hitaisesti ja nurpalla nenin, mutta kävi kuitenkin viholliseensa — sillä semmoisena piti hän Elshöft'iä — käsiksi, kuoleman kidasta häntä pelastaakseen. Kun hän kerran oli siihen toimeen ryhtynyt, haihtui vähitellen viha hänen mielestänsä, ja jääkuori sulasi hänen sydämestänsä, ikäänkuin lumi, jolla hän hieroi Elshöft'in jäseniä. Hänen tylyt kasvonsa kajasivat, hänen huulensa menivät hymyyn, ja vähän ajan perästä lausui hän iloisesti: "tosiansa, hän tointuu tainnoksistaan! Noh, koska se on Herran tahto, että tämä pahan-tekiä taas tulee henkiin, kenties rikoksiansa katuakseen ja sovittaakseen, en minäkään enää tahdo siitä nurkastua! Katso, Leo, hän avaa jo silmiänsä! Hiero vaan vahvasti hänen rintaansa; minä hivutan hänen aivojansa! Hurraa, jo hän on ilpo elävänä!"
Todellakin toipui Elshöft toipumistansa armeliasten kumppaniensa huomassa. Äsken kokonaan kangistunut ruumis elpyi; hän avasi silmänsä, kaskotteli, niinkuin ihminen, joka herää pitkällisestä unesta, ja hänen kalvettuneilta huuliltansa kuului sanat: "hyvä Jumala, missä minä olen?"
"Haahkan untuvilla et vainen maata," vastasi Martti; "mutta pelastettu sinä kuitenkin täksi kertaa olet, ja siinä on enemmän, kuin minä itse kymmenen minuuttia takaperin olisin voinut uskoakaan. Suokoon Jumala, että tämä on onneksi sinulle, että sinä rupeat ajattelemaan entistä elämääsi, ja muutat paatuneen mielesi. En minä nyt kuitenkaan tahdo nuhdella sinua; siihen ilmaantunee vast'edeskin sopivaa tilaisuutta. Juo nyt kerta!"
Samalla laski hän vielä voimattoman kumppaninsa huulille viini-pullon, jonka hän muitten kapineitten joukosta oli löytänyt venheestä, ja antoi hänelle siitä kelpo siemauksen. Yhä enemmän vaurastui Konrad. Uusia elintoimia virisi hänen ruumiissansa, ja hän nousi seisaalleen.
"Martti — Leo — tekö minun olette pelastaneet!" hän ohkasi vuorotellen heitä katsellen. "Voi Jumala, tätä minä en olisi ansainnut!"