Yhä huonommaksi kävi ystäviemme tila, kun Lokakuun keskipaikoilla aurinko meni kokonaan näkymättömiin, vasta pitkän ajan perästä taas ilmaantuaksensa. Synkkämielisinä kaipasivat he sen ystävällistä valoa, jota eivät pohjois-taivaan vilkkuvat tähdet ja soilehtivat revontulet likimainkaan palkinneet. Marraskuulla kiihtyi pakkanen korkeimmilleen, jotta ystävämme tuvassansakin ainoastaan sillä tapaa voivat pysyä jähmettymättä, että he täydelleen peittivät itsensä turkeillaan ja tapettuin karhuin taljoilla, ja jalat vasten tulikuumaa takkaa istuivat taajassa toistensa vieressä. Ulkona ei voitu juuri ollenkaan kulkea, eikä metsästämistä tähän aikaan ajateltukaan. Saadakseen sentään vähäisen liikkua, juoksivat he välistä noin puolen hetkeä taikka vähemmin tuvan ympäri, siksi kuin ei enään kova juokseminen eivätkä heidän paksut turkkinsa voineet torjua kylmää heistä, jolloin he tuota hätää puikahtivat sisään. Todellakin oli suuri onni, että he aikanansa olivat pitäneet murhetta elatus-aineista ja polttopuista, joitten puutteessa he ennen pitkää olisivat nääntyneet nälkään taikka kylmään kuolleet.
Kuitenkin — päivä kului toisensa perästä, ilma muuttui leutosammaksi, ja Tammikuun loppupuolella alkoi taivaan rannalla ilmestyvä päivän valo huojentaa heidän sydäntänsä. Aurinko oli pian palaava. Neljä viikkoa myöhemmin tuli todellakin jo sen ylireuna näkyviin, ja riemuhuudoilla tervehtivät ystävämme tämän vanhan tähden ilmaantumista. Maaliskuulla alkoivat he taas käydä otustelemassa, kovin huventuneita ruoka-varojansa kartuttaakseen, ja onni soi heille jääkarhun ja muutamia hylkeitä. Nyt oli heille taas pitkäksi aikaa ruoka-aineita, ja levollisina saivat he odottaa niitä aikoja, jolloin valaskalan pyytäjien laivat uudestaan alkoivat saapua Huippuvuorien rannikoille. Vaikka vaaroja ja kärsimyksiä oli ollut yltäkyllin, olivat ystävämme sentään kaiken aikaa pysyneet terveinä, josta heidän etupäässä tuli kiittää taivasta ja Martin viisaita, moninaisia neuvoja ja opetuksia.
Koko ajan oli Konrad jalolla ja urhoollisella käytöksellä koettanut sovittaa entisiä rikoksiansa, ja kerran hänen onnistuikin pelastaa sen henki, jonka hän alusta oli aikonut surmata. Hän riisti nimittäin Leon jääkarhun kämmenistä, jotka jo syleilivät häntä kuolemaksi — ja siitä hetkestä asti pitivät Martti ja Leo häntä täydelleen veljenänsä.
Huhtikuu meni ohitse, Toukokuu niin ikään, ilma muuttui yhä lempeämmäksi, ne äärettömän isot jääjoukot, joiden päähän ei mikään silmä kantanut, lohkesivat tuulen ja virtojen ajeltaviksi möhkäleiksi, ja avoinna välkkyi väljä meri, jota ystävämme tuska sydämessä alituiseen katselivat, tähystellen laivoja, jotka päästäisivät heidän heidän pitkästä vankeudestansa. Usein he jo riemastuivat, kun pitivät jotakin valkoista, ilman rannalla nousevaa pilven kaunaa purjehtivan laivan hajotetuina purjeina ja yhtä usein muuttui heidän ilonsa suruksi, kun he vähän ajan perästä havaitsivat, että toivottaret olivat pahoin heitä pettäneet. Suurin parvin vesilinnut jo tulla sinkuilivat, näillä kaukaisilla rannikoilla pesiänsä rakentaakseen; meressä vilisi kaikenlaisia kaloja, jotka näyttivät iloitsevan lauhkeammasta vuoden-ajasta; valaskalat ja delphiinit paineskelivat ilakoiten viheriöillä aalloilla; mutta ei mitään laivaa vielä näkynyt, ei mikään tuulessa hilpeästi liehuva lippu ilmoittanut heille, että vapauttamisen hetki vihdoin oli tullut.
"He luulevat meitä turpeen alaisiksi!" lausui Leo sortuvalla äänellä. "Ei kukaan tule meitä noutamaan, ja vielä kerta pitää meidän kestämän tämän pitkän, hirmuisen pohjois-talven kaikki kauhut! Armas äitini!"
"Kärsimystä!" vastasi Martti lohduttaen. "Katteini Bertram on kunnon mies, ja hän toimittaa varmaan, että tullaan meitä noutamaan. Lukemattoman monet tapaukset ovat voineet viivyttää heidän matkaansa jäämerellä, eikä olekaan vielä valaskalan pyynnille sopiva aika käsissä. Ennen Kesäkuun keskipaikkoja meidän ei sovi heitä odottaa."
Uudet toiveet — uudet surut. Laiva ilmestyi taivaan rannalla — tällä kertaa oikein todellinen laiva, eikä mikään erehtyminen nyt ollut mahdollinen, ja ystävämme itkivät ilosta, hartaasti toisiansa syleillen. Mutta voi! pian katosi laiva näkyvistä, ja heidän ilonsa muuttui haikeaksi suruksi.
"Hän ei tule!" lausuivat alakuloisesti Leo ja Konrad.
"Hän tulee!" vastasi Martti vakavasti — "jollei hän jo ole mennyt mättääsen. Katteini Bertram ei voi jättää meitä."
Päivät päätätysten seisoivat ystävämme rannalla, kauvas merelle päin katsoen, saadakseen nähdä jonkun laivan tulevan. Kesäkuun neljästoista päivä tuli, ja Marttikin pudisti nyt päätänsä.