— Juuri tästä pojasta on kysymys, sanoi kreivi Albin. Hän on pois korjattava!
— Ei suinkaan lapsi ole surmattava, herra kreivi? karhuntanssittaja hämmästyneenä huudahti. Varastaa, ryöstää, hävittää ja polttaa tahdon teidän eduksenne, jos niin tarvitaan, vaan murhata pientä lasta, ei, se on minusta liikaa! Minulla ei juuri tunnon vaivoja ole, herra kreivi, vaan — suoraan sanottu — murhalla en toki tahtoisi sieluani rasittaa. Siitä ei milloinkaan puhtaaksi pääse, ja tulla hirteen ja teilattavaksi, ei sekään ketään sellaiseen rikokseen kehoita.
— Kuka sinulle on sanonut, että pojan kuolemaa tahdon, lapsellinen ihminen, kreivi sanoi levollisena, jolloin kuitenkin pettyneen toiveen varjo hänen otsassaan kuvastui ja silmänsä himmensi. Hän on pois saatava, salaa ryöstettävä ja poisvietävä, jottei hän enää näille paikoille palaa. Minun luullakseni se pitäisi oleman sinulle helppoa. Puolan raja ei ole kaukana ja kun pojan kanssa olet vaan sen yli päässyt, niin suuret metsät niillä paikoilla takaa-ajoa estäävät.
— Ryöstää poikanen, — se kyllä käypi laatuun, vastasi karhuntanssittaja ajattelevasti. Kovimmassa kohtalossa voisin itse pitää pojan luonani ja opettaa kaikellaisia konstia, joita harvoin Puolassa ja Venäjällä nähdään ja aina hyvin maksetaan. Niin, niin, se jotain olisi! Karhuntanssittajan poikaa ei kenkään kreivin pojaksi tuntisi ja sitä paitse on keinoja kylliksi häntä muuttaa, jottei hänen oma isänsä jonkun vuoden perästä häntä enää tuntisi. Hm, niin. Minkätähden tahdotte, herra kreivi, pienokaista pois tieltä korjata?
— Yksinkertaisen ja selvän syyn tähden, vastasi kreivi Albin. Olen kreivi Robert Normannin ainoa sukulainen ja hänen suurien tilojensa perillinen jos pieni Feliks saadaan pois. Ymmärrätkös, Ivan Ivanovitsch?
— Ymmärrän, vastasi tämä, nyykyttäen päätä. Te olitte minun upsierini, ette milloinkaan olleet kova, ettekä paha minua kohtaan ja toimititte minulle kerran anteeksisaannon, kun luultiin minua syypääksi pieneen varkauteen, jonka vuoksi olin tuomittu saamaan kaksikymmentäviisi lyöntiä. En ole sitä, herra kreivi, unohtanut ja sentähden olen mielelläni valmis teitä palvelemaan. Teidän tiellänne oleva poika pitää tuleman ryöstetyksi ja näkymättömiin häviämän Puolan tai Venäjän avaroille alangoille. Vaan turha on murha, herra kreivi. Mitä palkaksi saan siitä työstä, kun korjaan kreivin lapsen teidän tieltänne pois?
— Kaksi sataa taaleria paikalla, sitte kolme sataa taaleria, kun poika on salaa saatu rajan yli ja vuosittain viisi sataa taaleria, niin kauan kuin poika ei kotiinsa palaa, sanoi kreivi.
Karhuntanssittaja, sangen mieltyneenä niin suureen palkintoon, jota hän ei ollut odottanutkaan, nousi istuimeltaan ja huudahti innostuksissaan:
— Tuhannet kiitokset, herra kreivi! Te olette tosin kunnon mies, joka tietää uskollisen ihmisen työlle panna arvoa. Luottakaa täydellisesti sukkeluuteeni. Poika on menevä niin tietämättömiin kuin sannan muru suuressa valtameressä.
— Siis olet tyytyväinen sinulle tarjottuun palkkaan? kreivi kysyi.