— Hyvä, mene pian piiloon, Ivan vastasi, — sukkelasti, he ovat jo aivan läsnä.
Petrovitsch lähti huoneesen, jonka isäntä oli hänelle makuuhuoneeksi antanut. Muutaman minuutin kuluttua vierashuoneen ovi äkkiä avautui ja ahkerasta astumisesta ja kiihotetusta odotuksesta punaposkisena pieni Feliks astui sisään. Vanha huoneenhaltija häntä seurasi.
— Hoi, oletko sinä mies, jolla on suuri karhu ja kameli? Feliks kysyi karhuntanssittajalta.
— Palvelukseksenne, armollinen nuori herra, vastasi hän, nöyrästi kumartaen pienen pojan edessä melkein maahan asti. Surkea vaan, minun täytyy sanoa, että kamelini on ollut sairas ja tämän onnettomuuden tähden en ole tilaisuudessa sopivalla tavalla teille eläimiä näyttää.
— Ei se mitään tee, Feliks vastasi. Jos vaan saisin niitä nähdä, etenkin karhua! Onko se suuri ja kesyttämätön?
— Sangen suuri, ja kesy, vastasi Ivan. Se on niin kesy ja hyvänluontonen, että se syö kädestä ja leikkii niinkuin koira. Se tosin ei ole kesyn näkönen, vaan teidän ei tarvitse sitä pelätä, armollinen nuori herra!
— Kuka sinulle sanoi, että minä pelkään? kysyi pieni Feliks ylpeästi.
Tahdon kohta karhua katsella. Vie minua sen luo!
— Ei niin pian Feliks, virkkoi vanha huoneenhaltija, kääntyen karhuntanssittajaan päin.
— Onko karhu todella niin hiljainen, kuin sanotte? hän kysyi.
— Totisesti, armollinen herra, minä vannon teille, hiljainen niinkuin sylikoira, vastasi Ivan, vakuuttaen totta puhuvansa. Olen hyvänsävyistä Pets'iä jo kolme vuotta ympäri kuljettanut, eikä se milloinkaan ole kellenkään mikään vahinkoa tehnyt. Henkeni uhalla takaan, ettei se pienelle herra kreiville vähintäkään vahinkoa tee.