"Seis!" sanoi isoisä, "ensiksi Valikkiparka, sitte lumi! Se saa odottaa!"
Molemmat läksivät siis kaikkein ensiksi navettaan. Isoisä kumartui lypsämään vuohta, ja Jaakko seisoi vieressä ja katseli tarkoin toimitusta.
"Niin, oikein, lapseni", sanoi isoisä, joka sen huomasi. "Se on todellakin tarpeellista, että opit lypsämään, niin voit kerran astua minun sijaani, jos minä kävisin liian heikoksi siihen työhön. Näethän sinä, että kumartuminen on minun vanhoille jäsenilleni raskasta, ja minun kätenikin alkavat käydä heikoiksi. Koettelepas kerran, kuinka voit suoriutua Valikista ja lypsämisestä."
Jaakko totteli, polvistui alas vuohen viereen ja koetteli, alussa kumminkin niin huonolla menestyksellä, että vuohi rupesi potkimaan ja oli vähällä kaataa kiulun kumoon.
"Hellemmin Jaakko, hellemmin! Sinä kosketat kipeästi vuoheen, kun sinä noin kömpelösti tartut siihen", puhui isoisä. "Koettele vielä kerran, mutta vähemmällä voiman ponnistuksella!"
Jaakko alkoi uudestaan suuremmalla varovaisuudella, ja muutamien uudistettujen kokeitten perästä onnistui se paremmin. Valikki seisoi levollisna ja antoi taas suuren kiulun täydeltä maitoa, joka niin varovasti vietiin keittiöön, ettei tippaakaan siitä hukkaan menisi.
Kun he molemmat olivat virkistäneet itseänsä nauttimalla tuoresta, makeata maitoa, joka yksin muodosti heidän aamiaisensa, käänsivät he huomionsa taas sataneeseen lumeen, ja isoisä avasi hiukan ikkunata koettaakseen, jos hän sieltä käsin voisi mitata kertyneen lumikinoksen paksuuden. Mutta tämä koe ei antanut tyydyttävää tulosta. Niin etäälle kuin hänen käsivartensa ulottui, tunsi hän joka paikassa lunta, joten kinoksen siis joka tapauksessa täytyi olla muutamia jalkoja paksu. Ikkuna suljettiin siis ja he menivät savupiipun aukon alle täältä käsin ehkä ylöspäin jotain nähdäksensä.
"Minä näen taivaan, isoisä!" huusi Jaakko ohjaten katseensa savupiipun torveen.
Isoisä tähysteli myös sinne, ja huomasi ettei Jaakko erehtynyt. Savupiipun vetoryöri oli avoinna ja voitiin ahtaan aukon kautta katsoa ulos avaruuteen. Muutamia tuokioita myöhemmin kimelteli aurinko äkkiä kirkkaasti lumikinoksia vasten, jotka torven yläreunan ympäri olivat kasaantuneet melkoiseen korkeuteen, ja Jaakko, joka tuon kirkkaan kimelteen nuorilla silmillänsä ensiksi havaitsi, huomautti isoisää tästä. Melkein tarkoilleen voivat he, kun heidän silmänsä ensin vähän olivat tottuneet lumen häikäisevään valoon, arvostella kerroksen paksuuden, kun ei mikään ulkoneva osa estänyt näkemästä. Se oli yksinkertainen suppilo, jonka lumi oli muodostanut piisin yli.
"Vahinko!" sanoi isoisä. "Jos meillä vaan olisi portaat, niin voisit kiivetä ylös ja tähystellä ulkona vähän ympäryksiä. Muistaakseni pitäisi ylhäällä löytyä luukku, jolla savupiippu voidaan sulkea. Isäsi valmisti sen muutamia vuosia sitte tuonne ylhäälle, kun piisiä korjattiin, se kun silloin oli hyvin kurjassa tilassa ja uhkaili ensi myrskyssä murtua maahan. Se olisi meille suuri etu, jos me voisimme saada aikaan jonkunlaisen laitoksen, jolla mielemme mukaan voisimme sulkea ja avata luukkua; mutta valitettavasti en näe mitään mahdollisuutta nousta ylös savutorveen."