Sellaisilla toiveilla lohdutti Jaakko itseänsä, rohkaisi masentuneen mielensä ja rukoili Jumalaa, että hän antaisi hänen toivomuksensa täyttyä.
Sillä aikaa ei mitään muuttunut erakkoparkojemme tilassa; päivät kuluivat vaan verkalleen eteenpäin. Pitkään aikaan ei ollut ääntäkään kuulunut ulkoa heidän korviinsa; he olivat siis täydellisesti lumeen haudatuita. Kumminkin toimitti tuo rautainen torvi, jonka Jaakko oli asettanut savupiisiin, yhä edelleen tehtävänsä ja muodosti ainoan yhdistyssiteen ulkomaailman kanssa, antaen välistä muutamia lumihiutusia torven kautta pudota majan sisälle. Nämä talven valkoiset lähettiläät olivat ainoat osoitukset siitä, että ulkona vielä kaikki meni tavallista kulkuaan. Muita ei noilla vaivaisilla sisäänsuljetuilla ollutkaan. Jos kello olisi sattunut seisahtumaan, eivät he edes olisi tietäneet oliko aamu, puolipäivä tai ehtoo. Tuskin he voivat sen heikon valonkajastuksen kautta, joka tunkeutui torvesta, eroittaa oliko yö tai päivä.
Sitävastoin oli heillä etu, jota heidän tuli kiittää korkealle kasaantuneita lumikinoksia. He eivät enää kärsineet muusta kuin vähän pakkasesta tuossa hiljaisessa erakkokammiossansa, eikä heiltä puuttunut raitista ilmaakaan, sillä rautatorvi luukussa oli tarpeeksi riittävä sitä joka päivä uudistamaan. Jos vaan isoisä pysyisi välttävän terveenä, jos ravintoaineita riittäisi, jos vuohen maitovarat eivät ehtyisi, niin menisi kaikki vielä Jumalan avulla hyvästi!
Niin kyllä, jos! Mutta Jumala oli tutkimattomassa viisaudessansa toisin päättänyt, ja surullisia kärsimyksen päiviä, raskaita koettelemuksen päiviä odotti vielä Jaakko parkaa tulevaisuudessa.
Oli kolmas päivä tammikuuta. Koko päivä oli mennyt ohitse melkein rauhallisesti, ja vaikka isoisällä oli ollutkin vähemmän ruokahalua, ei hän kumminkaan valittanut tuskia, vaan oli jokseenkin hilpeä aina iltaan asti. Yksinkertaisen illallisen perästä asettui hän uuninnurkkaan jutellaksensa tavallisuuden mukaan Jaakon kanssa. Mutta äkkiä meni hän kalman kalpeaksi, kallistui syrjään ja oli vähällä pudota tuleen, ellei Jaakko nopeasti olisi hypännyt ylös ja tullut hänelle avuksi.
Poika parka päästi tuskan huudon, otti isoisän syliinsä ja kantoi hänet ponnistuksella, joka melkein kävi hänen voimiensa yli, vuoteeseen, johon hän hänet lempeästi asetti alas. Hänen kätensä, jalkansa, päänsä olivat jääkylmiä, kaikki hänen verensä näkyi virranneen sydäntä kohti, ja jonkun aikaa kului, ennenkuin isoisä jälleen oli palannut tajuntaan.
"Missä minä olen?" sanoi hän heikolla äänellä avaten silmiänsä. "Mitä?
Vuoteellaniko?"
"Niin, isoisä", vastasi Jaakko vielä pelvosta vavisten. "Pyörtymyskohtaus tapasi sinut, ja sinä kadotit tajuntasi, ja silloin minä kannoin sinut tänne."
"Sinäkö kannoit minut tänne asti!" toisti isoisä täynnä kummastusta. "Jumalalle olkoon nyt kiitos, sinun voimasi näkyvät kasvavan samassa määrässä kuin minun heikkenevät. Tule tänne lapseni, syleile minua, niin voin sinua kiittää avustasi."
Jaakko heittäytyi alas isoisän viereen ja lähentelihe lempeästi hänen sivullensa ottaaksensa vastaan hyvin ansaitun hyväilyn. Sen perästä nouti Jaakko pullon viiniä ja kaatoi isoisälle täyden lasillisen, jonka hän pakoitti hänet tyhjentämään. Tämä näkyi häntä virkistävän. Kohta sen perästä tuli hän uniseksi ja nukkui, mutta Jaakko valvoi vielä hetkisen hänen vuoteensa ääressä. Vihdoin hänkin laskeutui vuoteelleen, ja yö kului rauhallisesti.