Yhdeksäntenä päivänä tammikuuta tapahtui, mitä Jaakko kauan oli odottanut. Hänen isoisänsä, hänen kärsimyksiensä ainoa kallis kumppani, otettiin Jumalan päätöksen mukaan pois hänen rinnaltansa.
Miten hän kantoi tämän suuren kaipauksen, miten hän häntä kaihoten itki, miten yksinäisyyden, turvattomuuden kauhu syöksyi hänen päällensä, sen näemme paraiten hänen omista sanoistansa, liittämällä tähän muutamia katkelmia hänen päiväkirjastansa.
"Minun Jumalani, se on sinun tahtosi, sinä olet niin päättänyt!" kirjoitti hän kymmenentenä päivänä vihkoonsa. "Minä olen yksin sinun kanssasi, minun Jumalani, kauas eroitettu koko maailmasta! Eilen se tapahtui… Mutta minulle on mahdotonta nyt jo kirjoittaa paperille tuon surkean kertomuksen hänen kuolemastansa! Minun sydämmeni vuotaa verta, ja minun kyyneleeni tulvivat tälle paperille."
12 päivä tammikuuta.
"Niin, tänään on kahdestoista päivä! Kaksi päivää on kulunut siitä, kun minä yllä seisovat rivit olen kirjoittanut. Minun järkeni palaa, minä tajuan jälleen, ja suokoon Jumala, etten uuteen epätoivoon sortuisi. Oi, ellen tietäisi että Herra Jumala on minun luonani, niin kuolisin tuskaan ja huoleen!"
15 päivä tammikuuta.
"Vielä kahdeksantena päivänä olin minä täynnä toivoa, sillä minun hyvä isoisäni näytti voivan tavallista paremmin. Mutta tuskin olin iltasella laskeutunut vuoteelleni, kun minä kuulin hänen huokailevan. Minä juoksin ylös. Odottamatta että hän minua avuksensa huutaisi, heitin minä vaatteet päälleni, sytytin aina valmisna seisovan yölampun ja kysyin sairaalta, mikä häntä vaivaisi?"
"Tainnoskohtaus", vastasi hän, "tapahtuma niin kuin äsken, ellei aivan…"
Tähän hän päätti.
"Tahdotteko ehkä ottaa lasin viiniä, rakas isoisä?" kysyin minä.