Hän ei voinut vielä päättäytyä tähän julmaan ja kumminkin niin välttämättömään tehtävään. Hän lykkäsi tehtävänsä toistaiseksi. Olihan hänellä ravintoaineita muutamiksi päiviksi, hän tahtoi niitä säästäväisesti, ylen säästäväisesti käyttää.

12 päivä helmikuuta merkitsi hän päiväkirjaansa: "Mahdotonta on minulle niitten tuskien ja murheitten keskellä, jotka minua ympäröivät, panna kaikkia paperille. Minun ravintoaineeni tyhjentyvät, ja kumminkaan en enää voi ilman vaaratta terveydelleni päivän annoksiani supistaa. Valikki sitä vastoin tulee yhä lihavammaksi, tarjoutuu yhä paremmaksi ravintoaineeksi. Ja kumminkin… minä en voi siinä suhteessa voittaa itseäni."

13 päivä helmikuuta.

Minä olen toimittanut uusia tutkimuksia, etsinyt läpi koko majan, monessa paikassa tonkinut maata, — turhaan! Minä en löydä mitään ravintoainetta enää, ja minun ponnistukseni ovat vaan kiihoittaneet minun nälkääni. Mitenkä käynee minulle ja Valikkiraukalle? Oi Jumala, auta sinä meitä!

17 päivä helmikuuta.

Pakkanen on eilisestä asti niin paljon kiihtynyt, että minun on ollut pakko kaiken päivää lämmittää. Tämä olisi oivallinen ilma säilyttää Valikkiparan lihaa, se jäätyisi ja pysyisi sentähden turmeltumatta. Mutia eikö pakkanen voi jälleen lauhtua? Jos niin kävisi, niin puuttuisi minulta suolaa, suolatakseni lihaa. Ei, minä tahdon vielä odottaa! Odottaa viimeiseen saakka!

18 päivä helmikuuta.

Pakkanen voittaa ylivaltaa ja muistuttaa minulle susien hyökkäystä. Ei mikään nyt estä heitä jälleen vaeltamasta vuoristossa. Jumalani, varjele minua heidän kynsistänsä! Tulla heidän hampaittensa raadeltavaksi, mikä kauhea kohtalo! Mieluummin soisin että lumipyry minut hautaisi. Sellainen kuolema olisi suloinen tuohon toiseen verraten!

20 päivä helmikuuta.

Minä olen tehnyt rohkean päätöksen. Niin, minä huomenna jätän paimenmajan, ja sitä tapausta varten, että minua joku onnettomuus kohtaisi, tahdon päiväkirjaani kirjoittaa, mikä minua on tähän päätökseen saattanut. Eilen herätti minua Valikin määkyminen hirveästä unesta. Minä näin unta, että vereen tahratuilla käsillä hakkasin Valikin palasiksi, ja että eläinparka yhä vielä kirkui kauheasti ja katseli minua haikeamielisillä katseillaan. Tämän huudon kuullessa heräsin minä. Kasvoni olivat kyyneleistä tulvillaan, mutta ihastuksekseni havaitsin, että Valikki oli vielä ihka elävänä. Minä juoksin hänen luoksensa, minä hyväilin häntä herttaisimmalla tavalla… mutta minun riemastukseni katosi jälleen. Mitä minua viivytys auttoi? Vielä kaksi päivää ja minun elantovarani olivat aivan lopussa. Minun piti tehdä päätökseni… minä tartuin puukkooni… minä syöksyin Valikin kimppuun antaakseni sille kuoleman iskun!… Mutta en voinut. Minusta tuntui, ikäänkuin olisin tahtonut tehdä murhan, puukko putosi kädestäni ja sen sijaan että minun olisi pitänyt tappaa Valikki, syleilin sitä uudelleen.