"Oliko siis tie jo ensimmäisestä päivästä alkaen käyttämätön?" kysyi
Jaakko.
"Ei ensimmäisestä päivästä", vastasi isä, "mutta toinen este viivytti sinun pelastustasi."
Ja nyt hän kertoi, miten hän laskeutuessaan alas vuorelta lumimyrskyssä oli vähällä menettää henkensä. Tunnotonna oli hänet löydetty jyrkänteen reunalta, eikä kaukana siitä isoisän alppisauva; siis luultiin hänen ja Jaakonkin joutuneen turmion omaksi. Kolme päivää oli isä horjunut elämän ja kuoleman välillä, ja kun hän vihdoin tajuntaan palasi, oli lumi päässyt sellaiseen voimaan, että lumeen haudattujen pelastusta ei enää toistaiseksi voinut ajatellakaan. Vasta kovan pakkasen tultua oli kylän asukasten väsymättömät ponnistukset onnistuneet, ja he tervehtivät nyt palaavaa Jaakkoa sellaisella rakkaudella ja riemulla, että hän kävi hämilleen koskaan epäilleenkään heidän harrastuksiansa.
Jokainen tahtoi häntä nähdä, jokainen Valikkia. Kumpaistakin hyväiltiin ylenmäärin. Valikkia siliteltiin lempeästi ja kaikilta haaroilta tuotiin heille monenlaisia makupaloja.
"Jumala on henkeni pelastanut, ja minä ylistän hänen armoansa!" kirjoitti Jaakko päivänä vapautuksensa perästä päiväkirjaansa. "Ei ollut hänen pyhä tahtonsa, että minun kallis isoisäni näkisi jälleen perheensä; mutta tämä uskollinen mies, jota minä aina tulen suremaan, on minulle opettanut, ett'ei koskaan saa nurkua Sallimuksen ohjauksia vastaan. Minä en napisekaan, mutta varmaan Jumala ei vihastune, jos minun sydämmeni on täynnänsä surua kadotettuani isällisen ystäväni. Oi, minun Jumalani, jos minä Sinua sydämmestäni rakastaisin ja Sinua olisin oppinut tuntemaan, niin kiitän siitä ainoastaan häntä, tuota kallista, hellätunteista isää? Suo, oi Jumala, että minä olisin luja uskossa ja vakava hurskaudessa niinkuin hän, että minä hänet taivaassa jälleen tapaisisin, kun kerran pääsen käymään sinun kunniaasi. Amen!"