Näin sanoen sytytti Jaakko lampun. Kun keittiön ahdas ala tuli valaistuksi, kiinnitti hän huolestuneen katseensa isoisään. Ilokseen huomasi hän kumminkin, että isoisän kasvot ilmaisivat suurempaa luottamusta ja rauhaa, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Vieläpä hymyili isoisä ystävällisesti hänelle, ja tämä hymyily valoi uutta rohkeutta poikaraukan epätoivoiseen sydämmeen. Raivoisa myrsky ei kumminkaan tauonnut. Päinvastoin, se syöksyi yhä uudistetuilla voimilla paimenmajan kattoa vastaan ja tärisytti kattopäreitä niin ankarasti, että luuli sen kiskovan kaikki mukanaan ilmaan. Ehdottomasti katsoi Jaakko peljästyneenä ylös.
"Älä pelkää lapseni", sanoi isoisä huomattuaan katseen. "Katto ja maja ovat kestäneet vielä rajumpia myrskyjä kuin tämä. Tiedäthän että vahvat poikkipuut ja raskaat kivet pitävät kiinni kattopäreitä, ja toiseksi on katto niin laaka, ettei tuulella ole vähintäkään voimaa siihen. Mene vaan rohkeasti eteenpäin ja valaise minua vähän, että me pääsemme navettaan Valikkiraukkamme luo."
Jaakko meni edeltä, ja yksinänsä navettaan suljettu vuohiraukka oli vimmoissaan ihastuksesta, alkoi määkiä puolta enemmän ja tempoi köyttänsä, kun molemmat kovanonnen kumppalit tulivat sitä tervehtimään, Jaakko silitteli elukkaa ja tarjosi sille pienen pivonsa täydeltä suolaa, jonka se halukkaasti nuoli, eikä antanut ainoatakaan suolaraetta joutua hukkaan. Sillä välin käytti isoisä tilaisuutta lypsääkseen vuohta ja vapauttaakseen sitä liiasta maidostaan. Se antoikin kokonaisen kiulullisen, ja Jaakko katseli sitä yhtä suurella ruokahalulla kuin isoisäkin, sillä kumpainenkaan, niinkuin jo mainittiin, eivät olleet koko sinä päivänä nauttineet mitään ravintoa.
"Meidän täytyy hoitaa Valikki hyvin huolellisesti ja omistaa hänelle kaiken mahdollisen huolen", sanoi isoisä, kun he jälleen palasivat navetasta keittiöön, joka, kuten jo mainittiin, oli sekä heidän asuin- että makuuhuoneensa. "Me emme saa koskaan jättää sitä lypsämättä emmekä ruokkimatta, sillä meidän oma toimeentulomme riippuu juuri sen hyvinvoinnista."
"Sinä peloitat minua, isoisä!" vastasi Jaakko hämmästyneenä. "Pelkäätkös sinä siis, että meidän on pakko kauemmin kuin korkeintaan pari päivää viipyä täällä?"
"Kuka voi sitä edeltäpäin sanoa?" vastasi isoisä miettivällä katseella ja kohottaen hartioitansa. "Ehkä me jo huomenna tai ylihuomenna olemme pelastetut tästä kiusallisesta tilastamme, ehkäpä voipi vielä viikkojakin kulua, ennenkuin meidät täältä vapautetaan. Hyvä on aina varustautua kaikkea, vieläpä pahimpaakin vastaan, ja vaikkei ole pakko kadottaa toivoa, niin ei kuitenkaan saa liiallisella varmuudella luottaa toivonsa täyttymistä. Näethän ja kuulet, rakkaani, ettei myrsky ja lumipyry vieläkään ole tauonnut. Itse turvapaikkaammekin tunkeutuvat nuo pyörivät hiutaleet."
Isoisä ei liioitellut yhtään sanoissansa. Vaikka maja olikin rakennettu melkein suojattuun paikkaan, ja savutorvi ylhäälle päin yhä kapeni, oli myrskyn valta kumminkin niin raju, että se välistä ajoi pieniä lumipilviä ulosjohtavan aukon kautta, ja molempien vangittujen täytyi tuon tuostakin pudistaa vaatteistansa sisään tunkeutuneen lumen. He vetäytyivät tosin uunin äärimmäiseen soppeen, mutta sittenkin puuttui paljon siitä mukavuudesta, jota heillä olisi ollut kotona asunnossaan laaksossa. Heille ei ainoastaan lumi tehnyt kiusaa, mutta myös tuo raju myrsky, joka välistä raivokkailla puuskilla lentää suhahti savupiipun torvesta sisään, uhkasi sammuttaa tulen takassa ja oli ylipäänsä hyvin tunkeileva ja kiusallinen vieras.
Jonkun aikaa sietivät kumpaisetkin erakkoparat rauhallisella kärsivällisyydellä kiusallista tilaansa, mutta vihdoin alkoi tämä jo olla isoisästä liikaa.
"Näethän, Jaakko", sanoi hän, "ettemme tänään muuten voi lämpimänä pysyä, kuin menemällä vuoteeseemme. Laskeutukaamme siis levolle, sillä peitteemme lävitse ei lumi tungekse eikä myrskykään ole meille niin kiusallinen. Huomenna tahdomme tarkastaa, voimmeko paremmin pitää tätä tunkeilevaa vierasta kauempana ja laatia itsellemme mukavampia istuinpaikkoja uunin ääressä. Tule, rakas lapseni, rukoilkaamme Jumalaa ja heittäytykäämme hänen pyhään suojaansa! Onhan Hän joka paikassa läsnä, niin hyvin syvissä laaksoissa kuin vuorien korkeuksilla; ja joskin lumi vielä sata kertaa paksummaksi karttuisi, niin lepäisi hänen isälliset silmänsä sittekin meidän päällämme! Hän näkee meidän ristiin taipuneet kätemme, Hän kuulee meidän huokauksemme! Niin, Herra, sinä olet aina meidän kanssamme ja me lepäämme pelvotta sinun siipiesi suojassa."
Niin puhui isoisä, ja Jaakko rukoili hänen kanssansa langeten polvillensa ja kohotti luottamuksella sydämmensä ja ajatuksensa Jumalaan. Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa vuohta, ettei yön kuluessa heidän ravinnonantajaltansa mitään puuttuisi, heitti ruokaa sen eteen ja kuivia olkia sen alle, sivellen lempeästi sen pitkävillaista selkää. Valikki oli mielissään näistä hyväilyistä ja hieroi kuvettansa pojan polvia vasten. Eläinraukasta näkyi navetan yksinäisyys pimeässä tuntuvan kolkolta, ja kun Jaakko hänet jälleen jätti, päästi se surkeita ääniä ja määkyi hirveästi. Poika surkutteli Valikkiparkaa, mutta kun hän ei voinut sitä auttaa, sulki hän navetan ja palasi isoisänsä luo, jonka viereen hän pani maata. Kohta hän nukkuikin; vuohen valittava määkyminenkin taukosi vähän ajan kuluttua, ja pienessä paimenmajassa oli kaikki aivan hiljaa, jota vastoin ulkona myrsky yhä vonkui ja ajoi rajussa vauhdissa paksuja lumipilviä pyryten ympäri.