"Nämä intiaanit", sanoi Miguel sitten, "väittävät, että noilla lankuilla makaa ihmisiä. Heillä tosin onkin terävämmät silmät kuin meillä", hän jatkoi.
"Taivaan tähden, nopeasti sinne, Miguel, ehkä voimme vielä jonkun pelastaa."
"Tuskinpa, armollinen herra."
"Koettakaamme. Onko enää mitään käyttökelpoista venettä käsillä?"
"Minun veneeni on, toimitin sen heti ylemmäksi rannalle suojaan."
"Sysätkää se heti veteen ja sitten kiireesti lankkuja kohti. Alerte!
Alerte!"
Auliisti tottelivat miehet käskyä. Vene toimitettiin rantaan ja oli pian vesillä. Don Antonio, Miguel ja kaksi intiaania astuivat siihen, ja rivakasti kuljettivat viimeksimainittujen voimakkaat aironvedot sitä laivahylkyä kohti.
Neljännestunnissa he olivat perillä.
Mikä kauhea näky kohtasi heidän silmiään!
Vedessä kellui osa suuren laivan pirstoutunutta peräkantta, ja pirstaleilla makasi intiaaninaisen eloton ruumis, joka yhä vieläkin lujasti puristi käsillään laivanlaiteesta. Hänen ruumiinsa ja laivanlaidan välissä näkyi kaksi lasta. Toinen oli pieni viehättävä tyttö, toinen ruskea poika; he makasivat liikkumattomina kuten nainenkin, joka nähtävästi oli ruumiillaan koettanut suojella heitä aalloilta.