"Maihin!" Jättäen airot ja tarttuen pyssyihin molemmat hypähtivät yht'aikaa maalle ja riensivät portaita ylös.
He olivat jo pääsemässä niiden päähän, kun laukaus pamahti ja Pablo vaipui luodin satuttamana maahan.
Tenanga päästi sydäntä vihlovan tuskanhuudon, mutta käännähti sitten takaisin kuin tiikeri ja näki zapoteki Huntohin ilkkuvana virrassa kiitävän veneen kokassa, vielä savuava pyssy kädessään.
"Murhaaja!" karjaisi nuorukainen. "Sinä olet tappanut mayain viimeisen kuninkaan", hän tempasi salaman nopeasti luodikon poskelleen, laukaus leimahti, ja lävistettynä zapoteki vaipui alas. "Mene pimeyteen, konna!" Ripeästi hän nosti Pablolta pudonneen kaksipiippuisen luodikon. Pau! toinen veneessä olijoista kaatui, ja nyt vene loittoni kiireesti välttääkseen tuhoisaa tulta ja pyrki rantaa kohti.
Syvässä tuskassa Tenanga kääntyi ympäri. "Oi Hualpa, viimeinen kuninkaista, nouse aurinkoon."
SEITSEMÄS LUKU
Äidin kuva.
Del Rocassa, señor d'Iralan haciendassa vallitsi suru. Don Antonio oli tiluksiensa asekuntoisen väen kanssa mennyt sotaan taistellakseen kenraali de Lerman johdolla kapinallisia vastaan. Häntä suri hänen hellä puolisonsa, joka kuitenkin ajatteli kyllin avarasti tunteakseen, että hänen miehensä täytti vain velvollisuutensa isänmaata kohtaan astuessaan armeijaan.
Hänen lemmikkinsä Maria otti osaa rakkaan äitinsä suruun ja itki samalla omaa Pabloaan, jonka kohtaloista del Rocassa ei tiedetty mitään siitä illasta saakka, jona hän niin salaperäisellä tavalla oli kadonnut.
Molemmat naiset tulivat haciendan pienestä kappelista, jossa he olivat rukoilleet rakkaittensa puolesta, ja istuutuivat hiljaa kuistille.