Hän nyökkäsi päätään upseerille ja astui päärakennusta ympäröivään puutarhaan. Oli ihmeellinen aamu. Linnut liversivät herttaisia laulujaan, kolibreja ja kirjavia perhosia liihotteli kukan tuoksujen täyttämässä ilmassa, ja aurinko kietoi kaikki kultaiseen kimmellykseen.
Oli aamu, jollaista tuo vanhus, jonka isänmaan hätä oli temmannut rauhaisasta lepopaikastaan ja kutsunut sotatanterelle, rakasti. Heittäytyen kesken päivän huolten onnellisen tuokion tuuditeltavaksi hän käyskenteli pensasryhmien välitse hyvin hoidettuja polkuja, hengittäen ihastuneena suloista ilmaa.
Kun hän hitaasti astellen lähestyi erästä myrtti- ja ruusupensasten muodostamaa lehtimajaa, vilahti niiden varjoisasta vihannuudesta hänen silmäänsä valkean puvun hohde. Arvellen, että joku talon naisista samoin kuin hänkin ihaili aamuhetkeä, hän aikoi juuri kääntyä, kun Maria miehen askelista säikähtyneenä astui lehtimajan ovelle ja peloissaan katsoi kenraaliin.
Herttaisempaa näkyä tuskin saattoi ajatella kuin tytön hento olemus valkeassa pitsipuvussa, lapselliset kasvot tummien kiharain ympäröiminä, hänen siinä seisoessaan niin arkana kookkaan, sotilaallisen vanhuksen edessä, lempeät silmät kohotettuina kunnianarvoisaa päätä kohti.
Kenraalia tämä näky vavahdutti kuin sähköisku. Sellaisin katsein, kuin olisi yliluonnollinen ilmestys seisonut hänen edessään, hän tuijotti Mariaan.
Sitten hän pani kätensä ristiin ja sanoi hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti, äänellä, joka tuli hänen sielunsa sisimmästä: "Mercedes, oma Mercedes, tulitko minua kutsumaan, rakkaani?"
Ennen kokemattoman syvää liikutusta tuntien Maria kuuli nämä sanat, näki kenraalin mielen järkytyksen, näki tämän katselevan häntä kuin toisista maailmoista olevaa olentoa.
Sekunteja seisoivat herttainen lapsi ja vanha mies noin vastatusten.
Maria katkaisi ensiksi hiljaisuuden sanoen arasti: "Minä olen don
Antonion tytär, teidän ylhäisyytenne."
Vanhus kuunteli ääntä, ikään kuin se olisi soinut kaukaisuudesta, silmät yhä Marian kasvoihin suuntautuneina.