Muutamia päiviä oli kulunut tuosta vaiherikkaasta yöstä. Otettuaan sydämelliset jäähyväiset Tanubilta lähti Pablo Tenangan ja saattajiksi määrättyjen alkuasukkaitten seurassa matkalle kenraali Aranan luo.
Onnellisesti hän saapui suureen maakartanoon, joka sijaitsi Rio San Indron rannalla. Se oli kenraali Aranan maatila. Ilokseen Pablo kuuli kenraalin olevan kotona.
Hän lähetti yhden seuralaisistaan ilmoittamaan tulostaan ennakolta ja ratsasti kohta sen jälkeen itse kartanon pihaan.
Lasiovesta astui Arana parvekkeelle ja loi silmänsä Pabloon. "Jungunan piirteet. Ole tervetullut, lapsi, ystäväni poika, sinä olet kotona." Sydämellisesti hän sulki nuorukaisen syliinsä.
"Sinä olet kotona, kauan kaivattu lapsiraukkani; lepää nyt, sinä olet ystävän luona, jonka sylissä lepäsit silloin, kun et vielä osannut puhuakaan."
Vanhan, arvokkaan ja hienotapaisen miehen sydämellinen vastaanotto liikutti syvästi Pabloa kaikkien kärsimysten jälkeen, joita hän oli kokenut.
Arana soitti kelloa, ja sisään astui palvelija. "Seuraa häntä, lapsi, ja pudista vaatteistasi matkatomut, tule sitten takaisin luokseni."
Pablo vietiin kylpyyn ja hänelle annettiin toiset vaatteet, jotka olivat olleet kenraalin pojan omat ja onneksi sopivat hänelle. Vaihdettuaan näihin villin ja pahoin kuluneen metsästyspukunsa hän näytti aivan toiselta ihmiseltä. Hän lähti sitten kenraalin luo, joka käyskenteli parvekkeella edestakaisin.
"Oh", sanoi tämä ja hymyili nähdessään muuttuneen nuorukaisen, "toukasta on tullut perhonen. Vielä kerran, vielä kerran sydämellisesti tervetullut."
Ja nyt Pablon täytyi kertoa. Hän kuvaili kunnianarvoisalle miehelle, isänsä ystävälle, nuoren elämänsä vaiheita ja kertoi seikkailuistaan siitä lähtien, kuin hänet oli ryöstetty del Rocasta. Kenraalia suututti yhtä paljon Chamulpon kavaluus kuin kammottava tapaus pyramidin laella.