Pabloa, intiaanipoikaa, jotenkuten siedettiin, sillä Maria ei tahtonut hänestä luopua.
Ei häneltäkään saatu tietää, mistä maasta Maria oli kotoisin. Pablo puhui espanjankieltä; osasiko hän sen ohella jotakin intiaanimurrettakin, oli mahdotonta tietää. Hän ei milloinkaan lausunut sanaakaan intiaanien kielellä. Varmaa oli, ettei hän ainakaan osannut xinka-intiaanien kieltä, jota heimoa suuren kartanon työväki pääasiallisesti oli, lukuunottamatta neekereitä ja sekarotuisia. Mutta oliko hän mahdollisesti kotoisin Chilestä, Meksikosta tai Perusta vai kenties maya, joita asui lukuisasti Keski-Amerikassa, siitä eivät edes intiaanitkaan olleet selvillä. Lapsen umpimielisyys haihtui vain Marian seurassa; silloin hän oli huoleton ja iloinen, kuten hänen iälleen oli ominaista. Mutta kartanon työssä olevia intiaaneja kohtaan pieni poika oli miltei kopea.
Kun Maria oli kyllin vanha, antoi donna Inez nuoren pastorin, joka sielunpaimenena oleskeli del Rocan kartanossa, lapsille opettajaksi. Poika osoitti hämmästyttäviä lahjoja ja rautaista ahkeruutta hyväntahtoisen opettajansa suureksi iloksi; mutta sen ohessa hän usein samoili metsissä ja mailla ja viipyi usein donna Inezin syväksi mielipahaksi yönkin ulkona.
"Puoleksi kesytetty puuma", sanoi don Antonio tämän johdosta, "villi luonto puhkeaa taas esille."
Paitsi Mariaa ja nuorta pappia, isä Bernardoa, oli vielä eräs ihminen kartanossa saavuttanut Pablon luottamuksen, nimittäin kartanon metsästäjä, tigrero [= tiikerinpyydystäjä], vanhanpuoleinen intiaani, jonka xinkat väittivät olevan maya-heimoa. Usein nähtiin pojan ja Tamayn, metsästäjän, tuntikausia istuskelevan yhdessä ja keskustelevan alkuasukkaiden tyyneen tapaan.
Jotkut väittivät kuulleensa, että he puhelivat mayankieltä; mutta se ei ollut varmaa. Totta oli vain se, että Tamay oli ainoa punainen mies, jolle Pablo osoitti huomiota, työväkeä kohtaan hän sitä vastoin vuosien kuluessa esiintyi yhä kylmemmin ja ylpeämmin.
Pablo oli nyt noin kuusi-, seitsentoistavuotias, ikäisekseen kookas ja voimakas; hänen kasvonpiirteensä olivat jalot, niiden vakavuus haihtui ainoastaan Marian läsnäollessa; ja hänen ryhtiänsä ei ylpeimmänkään kastilialaisen olisi tarvinnut hävetä.
Tamayn johdolla, jonka seurassa hän oli aarniometsiä samoillut, hänestä oli tullut taitava metsästäjä, joka aina varmasti kaatoi peuran juoksusta. Don Antonio oli opettanut hänet ratsastamaan ja tehnyt hänestä täydellisen mestarin; hän taltutti rajuimmankin hevosen ja istui harvinaisen sulavasti satulassa. Suopunkiakin hän käsitteli kuin harjaantunein karjapaimen. Don Antonio oli tahtonut tutustuttaa pojan kartanon laajoihin tiluksiin, jotta hän myöhemmin tilanhoitajana olisi voinut johtaa töitä; mutta Pablo ei osoittanut suurta halua maanviljelykseen. Sitävastoin hän tutki intohimoisesti maan alkuhistoriaa, mutta ei voinut päästä siinä kovinkaan pitkälle. Señor d'Iralalla, jonka esi-isät olivat Alvaradon aikana siirtyneet maahan ja kuuluneet verisiin valloittajiin, jotka kukistivat sivistyneen maya-kansan, oli pienessä kirjastossaan merkillinen kirja. Se oli painettu edellisellä vuosisadalla Madridissa ja käsitteli Guatemalan valloituksen historiaa. Vaikka tämä kirja olikin yksipuolisesti kirjoitettu espanjalaisten uskonritarien ylistykseksi, ilmeni siitä kuitenkin selvästi, miten sankarillisesti mayat olivat taistelleet rautapaitaisia ritareita, heidän tykkejään ja pyssyjään vastaan; ja Pablo luki sitä yhä uudelleen ja katseli ihmetellen vaskipiirroksia, joissa sulkatöyhtöiset intiaanit taistelivat espanjalaisia vastaan. Isä Bernardo ei tietänyt paljoa valloitushistoriasta, ja ennen valloitusta sattuneet tapahtumat olivat hänelle kerrassaan kuin seitsensinettinen kirja. Xinka-heimoisten työmiesten muistoissa ei elänyt ainoatakaan tarinaa näiltä ajoilta. Toisin oli Tamayn, metsästäjän, laita; hän oli vuoristossa elävää maya-kansaa ja tiesi monta vanhaa tarinaa entisiltä ajoilta, jolloin hänen kansansa vielä oli voimakas ja mahtava. Häntä intiaanipoika mielellään kuunteli.
Muhkean, hienon herraskartanon kuistikolla istuivat teepöydän ääressä don Antonio, hänen puolisonsa ja donna Maria, jonka hän laillisessa järjestyksessä oli ottanut lapsekseen. Don Antonio oli parhaassa iässään, ja hänen puolisonsa ohitse tuntuivat vuodet vierineen jälkiä jättämättä. Heidän vieressään istuva, suloinen, vaaleapukuinen tyttö, jonka somia kasvoja tummat kutrit ympäröivät, oli sama lapsi, jonka meri neljätoista vuotta sitten oli heittänyt rannalle. Señor ja señora d'Irala joivat teetään rauhallisesti, mutta nuori tyttö näytti kovin levottomalta. Äkkiä kuului nopeata kavioiden kapsetta, don Antonion otsaan uurtui hieno ryppy, señora ja Maria katselivat häneen rukoilevasti; heti sen jälkeen astui Pablo ratsastuspukuisena kuistikolle. Hän kumarsi ensin señor d'Iralalle ja sitten hänen puolisolleen.
"Eikö Pablo mahdollisesti tiedä, että me haluamme täsmällisyyttä aterioilla?"