Maria yksin huomasi uhmaavan piirteen, joka levisi nuorukaisen muuten rauhallisille kasvoille. Ulkona Pablo kohtasi kaksi ratsastajaa; he olivat molemmat kartanonomistajia naapuristosta, hän tunsi heidät liiankin hyvin.
Kun hän aikoi astua heidän ohitseen tyynen kohteliaasti tervehtien, sanoi nuorempi herroista, mies, jonka kasvot olivat kauniit, mutta epämiellyttävät: "Vieläkö tuo punainen vintiö oleksii täällä? Tulepas tänne, nulikka, hevostani pitelemään."
Tämän ratsastaja sanoi vain häntä kiusatakseen, sillä peonit ympäröivät vieraita auttaakseen heitä hevosen selästä.
"Minä en ole palvelija, señor de Mendez", vastasi Pablo ylpeästi.
"Totteletko, konna, tai saat maistaa ruoskaani!" huusi caballero, jota pojan vastaus ja varsinkin tapa, jolla se annettiin, kovin suututti.
"Señor de Mendez saisi sitä katua", vastasi tähän nuorukainen jääkylmästi, mutta hänen tummista silmistään leimahti vihan välähdys.
"Anna olla, don Luis", sanoi toinen vieraista, "poika on don Antonion perhettä. Muista se."
Pablo poistui levollisesti, mutta Mendez sanoi hevosen selästä laskeutuessaan: "Suututtaa, kun tuollainen intiaani saa tässä rehennellä. Olisipa se poika minun kartanossani!"
He laskeutuivat hevostensa selästä ja astuivat pation [= pihan] poikki kuistikolle. Don Antonio toivotti heidät tervetulleiksi ja vei heidät naisten luo, jotka tervehtivät molempia herroja espanjalaisten tapaan arvokkaan ja sulavan kohteliaasti.
"Teitte ystävällisesti, herrat, tullessanne meitä tervehtimään", sanoi don Antonio sydämellisesti pyytäen vieraita istumaan.