Vavisten hän kohosi seisomaan.
Kasvot synkkinä kuin ukkosilma tigrero astui pieneen majaan.
Siitä, että Maria vielä oli elävien ilmoilla, sai hän kiittää yksinomaan intiaanin molempien kunnon kumppanien ahnetta rahanhimoa. Kun Maria jatkuvasti oli hänen käsissään, salli hän heidän tyttöä hallussaan pitämällä hankkia itselleen rahaa Mendeziltä; mutta mulatin ehdotus antaa Maria don Antoniolle takaisin oli saattanut hänen vihan vimmaan, niin vähän kuin hän sitä ilmaisikin. Don Antonio ei ollut saava tytärtään. Tamay vihasi häntä raivokkaasti, siitä saakka kuin don Antonio oli xinkojen nähden uhannut häntä ruoskalla, ja tiesi, mihin hän saattoi tuskallisimmin satuttaa entistä herraansa. Elikö Maria vai kuoli, oli paatuneelle intiaanille samantekevää; kuitenkaan ei hänen aikeensa ollut surmata tätä ilman erikoista syytä. Kumppaninsa hän tunsi riittävästi tietääkseen, että he koettaisivat hänen selkänsä takana anastaa vangitun tytön luovuttaakseen hänet don Antoniolle, mikäli se näyttäisi heistä edulliselta, kuten tällä hetkellä olikin asian laita. Se oli estettävä. Pablon kohtaaminen vahvisti tämän hänen päätöksensä, sillä siitä hän näki, että oltiin hänen ja hänen kumppaniensa jäljillä.
Hänen synkkä katseensa tuijotti vapisevaan tyttöön.
"Teidän täytyy seurata minua, donna Maria."
Maria kauhistui.
"Oi, ei, ei, Tamay, ole armollinen, älä raasta minua pois!"
"Tulkaa!"
Maria heittäytyi polvilleen hänen eteensä: "Oi Tamay, ole armollinen, oi, jätä minut tänne ja anna minut vanhemmilleni takaisin", rukoili hän sydäntä särkevällä äänellä.
"On turhaa tuhlata sanoja, tulkaa", vastasi Tamay tylysti ja tempasi hänet käteen tarttuen ylös maasta.