Tällaisissa mietteissä, jotka tuon tuostakin pukeutuivat puheenmutinaksi, hän ratsasti tietään.
Jonkin aikaa ratsastettuaan hän alkoi huomata pieniä ratsuvartijoita, joita oli asetettu eri paikkoihin; ne olivat merkkinä siitä, että hän lähestyi leiriä. Hän tapasi myös muulijonoja, jotka kuormattuina kulkivat leiriä kohti, arvatenkin kuljettaen muonatarpeita joukoille.
Pysähtymättä niiden luo hän kannusti ratsuaan eteenpäin.
Karski huuto: "Quien va alla?" joka kuului tienviereisestä pensaikosta, pysähdytti hänet, ja samassa hän oli muutamien peitsimiesten ympäröimänä.
"Minä olen ystävä, señorit, ja haluan tulla saatetuksi päämajaan, minne minulla on tärkeitä tietoja annettavana."
"Hyvä, Pepe ja Jaqimo, saattakaa señor seuraavalle vartiolle", sanoi tämän kenttävartion komentaja. Pian ennätti Mendez saattajineen vahvemman ratsuväkiosaston luo. Sen päällikkönä oli parrakas kersantti, jonka haltuun Mendez asianmukaisesti ilmoittaen jätettiin.
"Te pyritte päämajaan? Kuka te siis olette?"
"Minä olen kenraali de Lerman sukulainen Luis de Mendez."
Kersantti, sama, joka oli vienyt Pablon vankina mukaansa katsahti häneen kovin kummastuneena eikä erityisen ystävällisesti.
"Niinkö? Vai señor de Mendez? Täällä on parhaillaan läheisyydessä don Antonio, joka tarkastaa kenttävartiota. Hän on saattava teidät perille, señor."