Sillä aikaa kuin herrat pohtivat maan kohtaloa ja levottomina keskustelivat aseistetun intiaanijoukon tarkoituksista, seisoi Pablo synkkänä laajan ja säännöttömästi rakennetun herraskartanon etäisimmässä kolkassa. Nuori, ylpeä intiaani tunsi syvästi halpamaisen kohtelun, joka señor Mendezin taholta oli tullut hänen osakseen; se oli taas uusi katkera muistutus siitä, miten halveksivasti valloittajien ylpeät jälkeläiset ajattelivat alkuasukkaista, maan muinaisista valtiaista. Synkkiä ajatuksia risteili nuorukaisen mielessä. Ja hänen muistellessaan kansansa muinaista mahtavuutta kiihtyi hänen synnynnäinen vihansa valkoihoisia kohtaan.
"Ylpeätä, turmeltunutta rotua, nuo valkoiset, jotka muinoin surmasivat esi-isäni ja alistivat jäljelle jääneet orjiksi. Minä vihaan heitä kaikkia, kaikkia! Jospa näkisin sen päivän, jolloin punanahat ajavat heidät maasta, joka ei heille kuulu, merelle, jonka yli he tänne saapuivat!"
"Mitä rakas veljeni ajattelee?" kysyi lempeä, suloinen ääni katkeroituneelta nuorukaiselta.
Kuin taikaiskulla kirkastui nuorukaisen kasvojen synkkä ilme iloiseksi.
"Oi, Mariquita-sisko, minuako etsit?"
"Niin, veljeni; ajattelin, että olet pahoillasi, kun nuo kopeat herrat karkoittivat sinut seurastamme, ja tahdoin sinua lohduttaa", vastasi Maria, joka hiljaa oli hiipinyt paikalle.
"Sinä olet hyvä, Maria, sinä yksin. Toisia minä vihaan." Hänen kasvonsa synkistyivät taas vihaan.
"Oi, älä puhu noin, Pablo. Ovathan donna Inez ja don Antonio ystävällisiä sinua kohtaan?"
"Ovatpa kyllä, Mariquita, suvaitsevathan he intiaanipoikaa läheisyydessään sinun tähtesi."
"Älä puhu noin Pablo, he rakastavat sinua; mutta sinä et saa olla heitä kohtaan myöskään aina niin kylmä ja ynseä."