"Pitääkö minun odottaa, kunnes jonkun Mendezin ruoska todella sattuu minuun?"
"Pablo. Pablo", sanoi tyttö sydäntä särkevällä äänellä. "Sinä et voi lähteä. Pienestä pitäen me kaksi olemme olleet yhdessä. Jumala itse on meidät tehnyt veljeksi ja sisareksi ja heittänyt meidät myrskyssä tänne, jossa saimme kodin. Me olemme yhtä. Sinä et saa jättää siskoasi."
"Niin, Mariquita", vastasi poika tuokion kuluttua. "Hirveä kohtalo on meidät jo varhain yhdistänyt katkaistuaan kaikki ne siteet, jotka kiinnittivät meidät rakkaimpiimme. Minulla on maailmassa vain yksi olento, jolle elämäni kuuluu: sinä, valkoinen sisareni."
"Ja kuitenkin tahdoit lähteä, sinä paha poika."
"Kerran koittaa se päivä, joka meidät erottaa, Mariquita", vastasi hän syvän vakavasti. "Mutta minä en tahdo sitä kiirehtiä. Mitä taivas suoneekin, missä elän tai kuolenkin, sinua, sisko, muistelen aina kalleimpana olentona maailmassa."
"Sinä olet surullinen ja katkeroitunut, Pablo, mutta niin et saa olla, sillä pahoitat sisaresi mielen. Tule señoran luo, tule."
"Ei, Mariquita, olen liian kiihtynyt, lähden vainioita samoilemaan.
Palaan sitten, kun vieraat ovat lähteneet."
"Älä kulje pahoissa ja surullisissa ajatuksissa, Pablo. Muista siskoasi."
"Kyllä, rakkaani."
"Ja palaa pian luoksemme kotiin."