Kuultuaan, että nuori intiaani aikoi lähteä Pabloa etsimään, hän käski antaa parhaan hevosensa tämän käytettäväksi. Kiitollisena Arana vastaanotti tarjouksen.
"Minä pyydän lausua jäähyväiset", sanoi sitten vanha intiaani.
"Ettekö suostu nauttimaan del Rocan vieraanvaraisuutta, señor Arana?"
"Minun täytyy vielä tänään ratsastaa pitkä matka päästäkseni pian omieni luo. Mutta sitä ennen kiitän teitä, señor, hyvyydestä, jota olette osoittanut kansani lapselle. Felipe Arana on käytettävissänne kaikissa olosuhteissa. Kapina, jonka kenraali Sarmiento on nostanut hallitustanne vastaan, on sangen vaarallinen, koska Chamulpo, ketchien päällikkö, on asettunut hänen puolelleen. Hän on myös lähettänyt Yucataniin lähettiläitä kiihottaakseen sikäläisiä maya-heimoja taisteluun. Minun vaikutuksestani yksin ovat miehet tähän asti pysyneet alallaan, mutta tulevaisuudesta en voi taata. Jos olisin tavannut Hualpan, nuoren kuninkaan, täällä, olisivat kaikki mayat ehdottomasti totelleet hänen käskyjään, yksin Chamulponkin miehet. Sen tuo konna tietää, ja siksi hän Hualpaa pelkää. Vielä kerran toistan: kapina on vaarallinen, suojelkaa itseänne. Jääkää hyvästi." Hän taivutti päätään jäähyväisiksi.
Silloin Maria astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi suloisella äänellään: "Oi, señor, te annatte minulle rakkaan veljeni takaisin, eikö totta?"
"Kuninkaitten jälkeläinen, señorita, Korkeimman suojeluksessa", vastasi Arana vakavasti.
Hän lähti ja ratsasti heti sen jälkeen pois palvelijoineen, jotka levollisesti olivat häntä odottaneet.
Tuskinpa olisi kukaan voinut väittää kartanonomistajan paljoa tietävän Guatemalan valloituksesta, josta Alvarado, Ferdinand Cortezin seuralainen, saattoi ylpeillä. Sen verran hän kuitenkin tiesi, että hänen esi-isänsä olivat saaneet taistella monta hirveätä taistelua, ennenkuin maan alkuasukkaat olivat kukistetut. Hän tiesi, että maata olivat ennen hallinneet ikivanhat kuningassuvut, ja niin syvälle kuin mayakansa nyt olikin vajonnut, oli se kuitenkin elänyt loistavia aikoja.
Ihmetellen ja säälien pohdittiin intiaanipojan kummallista kohtaloa, hänen alkuasukasten silmissä niin ylhäistä sukuperäänsä, ja ajateltiin vaaroja, jotka häntä vihollisen taholta uhkasivat.
"Jospa he löytäisivät Pablon ja pian toisivat hänet meidän luoksemme", sanoi Maria hartaasti ja jatkoi sitten lapselliseen tapaansa: "Muuten, jos Pablo on prinssi, olen minäkin prinsessa, minähän olen hänen sisarensa."