"Minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, hän on älykäs ja kelpo mies. Matkallani tapasin hänet, ja me keskustelimme maan oloista. Hän vihaa ja halveksii Chamulpoa, mutta tuntee miehen vaikutusvoiman heimolaisiinsa ja pelkää sitä. Olen muuten saanut Yucatanissa oleskellessani paljon selvemmän käsityksen maya-kansojen oloista, kuin mitä minulle ennen oli mahdollista. Yucatanissa on heillä sananvalta, ja Meksikon hallituksella on tuskin minkäänlaista vaikutusvoimaa heihin. Chamulpolla, sanoi Arana, joka jyrkästi vastustaa yucatanilaisten sekaantumista meidän asioihimme, on suuri vaikutus sukuperänsä kautta mayoihin, jotka yhä vielä hartaan kunnioittavasti muistelevat menneisyyttään. Niinpä he sitkeän uskollisina kunnioittavat muinaisen hallitsijasukunsa jälkeläisiä. Tämä suku on suoraan alenevassa polvessa kuollut muutamia vuosia sitten; mutta Chamulpo kerskuu, en tiedä, syylläkö vai syyttä, olevansa kuningashuoneen sukua, ja tämä suo hänelle tyhmän, taikauskoisen kansan silmissä arvoa ja valtaa. Tuo ruskea veijari on kavala ja häikäilemätön ja suunnattoman kunnianhimoinen. Arana vakuutti tekevänsä kaikki, mitä suinkin voi, estääkseen Yucatanin mayoja yhtymästä taisteluun, joka hänen mielestään tuottaisi vain turhaa verenvuodatusta hänen heimolaisilleen; mutta hän ei kykene vastustamaan Chamulpon vaikutusvaltaa."
"Tuo Chamulpo on oikea päälurjus, tunnen hänet kyllä. Lahjakas ja rohkea hän kyllä on; mutta voi maata ja ennen kaikkea valkoihoisia, jos hän pääsee valtaan! Hän tulee vuodattamaan verta virtoinaan. Oli hauska kuulla, mitä Aranasta kerroit; tekisipä mieleni kirjoittaa hänelle neuvotellakseni maan tilasta."
"Tee se, Carlos, hän on kunnioitettava mies ja on varmaankin hyvillään saadessaan jonkin omakätisen rivin kreiviltä, Doloresin ja Chinajan taistelujen voittajalta. Kirje tapaa hänet maatilallaan pohjoisessa."
"Minä kirjoitan. Mutta jättäkäämme nyt täksi päivää valtiolliset asiat. En voi sanoa, Fernando, kuinka iloinen olen tavatessani sinut taas pitkän eron jälkeen. Sinä olet ulkomuodoltasi varsin vähän muuttunut; sydämesi on yhä sama, sen tiedän kyllä. Hyvä, että saavuit nyt, kun maa on hädässä."
"Mehän olimme ystäviä nuoruuden ajoilta asti, Carlos, ja olemme vieläkin."
"Olemme vieläkin", toisti Lerma ojentaen kätensä ystävälle.
"Sinä olet kai elänyt hiljaisuudessa maatilallasi kaikki nämä vuodet?"
"Mitäpä muutakaan! Minä kukistin vallankumouksen, järjestin olot silloin, kun viisitoista vuotta sitten tuo kurja mestitsi tarttui aseisiin, ja palasin sitten yksinäisyyteen. Mitä oli minulla, onnettomalla, tekemistä ihmisten joukossa?"
"Olen surrut kanssasi, Carlos, mutta aika parantaa kaikki haavat."
"Ei näitä", sanoi kreivi surumielisesti. "Mercedestyttäreni oli kaikkeni, hän oli ainoa lapseni, elämänkumppanini kuva, jonka niin varhain kadotin, hän oli ylin onneni maailmassa. Oi kuinka iloisia olimme, Mercedes ja minä, kun hän sai pienen tyttären! Sitten puhkesi kapina. Diego pakeni rakkaineen ja saapui onnellisesti Meksikoon. Kun olot olivat järjestetyt ja kapinalliset kukistetut, kutsuin hänet takaisin. Silloin täytyi hänen lähteä tuolle onnettomalle Englanninmatkalleen, ja sitten — sinähän tiedät kauhean lopun, Fernando. Tuon kuolinsanoman jälkeen on elämänonneni lopussa; päiväni ovat kuluneet hiljaisessa murheessa, kunnes isänmaa jälleen tarvitsi minua."