Francisco erosi todellakin silmäänpistävästi muusta joukosta ilta-auringon luodessa häneen hohdettaan. Hiljaiset nyyhkytykset, jotka tuon tuostakin toistuivat, ikään kuin niitä olisi ollut mahdotonta hillitä, näyttivät herättävän hänet käsittämään, miten tärkeä osa hänellä oli nyt tapahtuvassa murhenäytelmässä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta tyynet. Samalla kertaa ylpeä ja murheellinen katse oli suora ja vilpitön, mutta se ei kohdistunut oikeussalissa istuviin, vaan oli suuntautunut kohti laskevaa aurinkoa, jonka loistavat säteet sattuivat hehkuvina suoraan häneen.
Vihdoin kuului Franciscon ääni, ja kaikki säpsähtivät sen kuullessaan, sillä se oli täyteläinen ja sointuva kuin iltakellon soitto. Hawkhurstin karkea, raaka ja jylhä ääni oli tuon syvän hiljaisuuden aikana tuskin lakannut kuulumasta läsnäolijoiden korvissa, kun Franciscon hopeankirkas ja kuitenkin miehekäs puhe vastustamattomasti herätti heidän huomiotaan. Valamiehet nostivat päätään, yleinen syyttäjä ja kaikki muut salissa olijat kääntyivät levottomasti katsomaan vankia, kohottipa tuomarikin sormensa merkiksi, että hän vaati hiljaisuutta.
— Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet, aloitti Francisco. Jouduttuani tällaiseen häpeälliseen asemaan en ensin aikonut lausua sanaakaan puolustuksekseni. Tuo mies, joka äsken syytti minua, kehotti että minut määrättäisiin kidutettavaksi. Hän on jo saanut halunsa tyydytetyksi, sillä mikä kidutus voi olla tuskallisempi kuin nykyinen tilani? Olen saanut kestää sellaista kidutusta lyhyen, mutta viheliäisen elämäni aikana, että millainen loppu hyvänsä olisi usein ollut minulle tervetullut. Mutta näinä lyhyinä minuutteina olen huomannut, että minussa on vieläkin samanlaisia tunteita kuin muissa ihmisissä, etten vielä ole valmis kuolemaan. Kukapa ei olisi vastahakoinen lähtemään tästä maailmasta niin kauan kuin vielä on olemassa naisen sydän, joka näkee onnettoman viattomana ja osoittaa säälivänsä hänen onnettomuuttaan? Sääliväisyys ja armeliaisuus eivät ole vielä hävinneet, ja siksi minusta tuntuu, että olen liian nuori kuollakseni. Jumala suokoon minulle anteeksi, mutta luulin näiden hyveiden jo kadonneen maailmasta, sillä koskaan niitä ei ole ilmennyt niissä miehissä, joiden seurassa olen ollut. Se on ollut syynä siihen, että olen usein halunnut kuolla. Suokoon nyt vanhurskas Jumala, joka on meidän kaikkien tuomari minulle kyvyn todistaa, etten ole ansainnut häpeällistä rangaistusta lähimmäisiltäni, jotka ovat syntisiä ihmisiä niin kuin minäkin!
En käsitä lain ongelmia enkä myöskään asianajajien temppuja. Sallikaa minun kuitenkin ensin vakuuttaa, etten ole koskaan rosvonnut, mutta kyllä antanut rosvotuille omansa takaisin, en ole koskaan murhannut, mutta kyllä asettunut murhaajan veitsen ja hänen uhrinsa väliin. Siitä syystä kumppanini ovat minua vihanneet ja parjanneet, ja sen vuoksi uhkaavat minua nyt nuo lait, joita en ole koskaan rikkonut. Tuo mies, joka äsken puhui, väitti, että olen merirosvokapteenin poika. Niin vakuutti henkilö, joka on ainoa paatunut ja tunnoton roisto koko siinä joukossa, joka nyt odottaa tuomiotaan. Kuulin kapteenin omasta suusta, etten ole hänen poikansa. Hänen poikansa! Jumalan kiitos, etten ole hänen poikansa! Se että olen ollut riippuvainen hänestä ja hänen vallastaan, on kyllä totta, mutta sitä on vaikea selittää. Ennen kuolemaansa hän jätti minulle papereita, jotka olisivat ilmaisseet kuka todella olen, mutta tuo paperimytty on hävinnyt minulta. Yhdestä seikasta sain kuitenkin tiedon siltä mieheltä, jota tavallisesti sanottiin minun isäkseni, nimittäin, että hän oli ilkeästi kiduttanut äitiäni.
Franciscon puheen keskeytti tässä kohden vaikerrus, joka sai kuulijat säpsähtämään. Nyt oli tullut aivan pimeä, ja tuomari käski sytyttää kynttilät ennen kuin puolustuspuhetta jatkettiin. Salissa kuului levotonta kuiskutusta, kunnes kynttilät kannettiin sisään. Tuomarin hiljaisuudenvaatimusta noudatettiin heti ja vanki sai määräyksen jatkaa kertomustaan.
Francisco rupesi siis uudestaan puhumaan ja aloitti kertomalla lapsuutensa muistoista. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä kaunopuheisemmaksi hän kävi. Tuo kalpea, ujo nuori mies muuttui vähitellen innoittuneeksi, haltioituneeksi puhujaksi. Hän kertoi nopeasti, mutta selvästi ja järkyttävän voimakkaasti kokemuksensa hirveät tapaukset.
Kaikki kuulijat tuntuivat uskovan häntä, ja tuskin hän oli ehtinyt lopettaa puheensa, kun valamiehistö näytti maltittomana haluavan julistaa hänelle edullisen päätöksen. Mutta tuomari nousi seisomaan, kääntyi valamiehistön puoleen ja sanoi, että raskas velvollisuus vaati häntä muistuttamaan, että he olivat tosin kuulleet kauniita ja melkein pakottavia vakuutteluja, mutta ne eivät kuitenkaan sisältäneet mitään todistuksia.
— Mitä muita todistuksia voin esittää, huomautti Francisco, kuin niiden miesten todistukset, jotka seisovat tässä minun kanssani syytettyinä? Voinko minä herättää vainajat haudoistaan? Voinko toivoa, että murhatut nousevat kuolleista vakuuttamaan minun viattomuuttani? Voinko odottaa, että señor Cumanos tulee kaukaiselta maalta todistamaan puolestani? Voi, hän ei tiedä, millaiseen ahdinkoon olen joutunut, muuten hän kyllä rientäisi avukseni. Ei, ei! En edes voi toivoa, että se lempeä nuori espanjalainen nainen, jolle viimeksi tarjosin suojelustani, tahtoisi esiintyä tällaisessa paikassa, satojen uteliaitten silmien maalitauluna.
— Hän on täällä! vastasi samassa miehekäs ääni. Väkijoukko väistyi hänen tieltään, ja Clara, jota Edvard Templemore talutti, astui todistajien aitioon. Kauniin tytön esiintyminen herätti suurta huomiota. Kun hän oli tyyntynyt, hän teki valan ja lausui todistuksensa Franciscon käytöksestä siltä ajalta, jonka hän oli ollut rosvojen vankina "Kostajassa". Hän näytti sitä paperipinkkaa, joka oli pelastanut Franciscon hengen, ja vahvisti suurimman osan nuorukaisen puolustuspuheesta. Hän ylisti Franciscon hyväntahtoisuutta ja jalomielisyyttä.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, pyydän saada kysyä vangilta jotakin. Käydessäni hylyksi joutuneessa "Kostajassa" löysin tämän kirjan. Se uiskenteli kajuutassa. Haluaisin kysyä vangilta, onko kirja hänen niin kuin tämä nainen on sanonut. Edvard Templemore otti esille Raamatun.