Salamat risteilivät ilmassa, ja niitä seuraavat ankarat jyrähdykset osoittivat, että ukkosilma läheni lähenemistään. Vettä tuli kuin saavista kaataen, tuuli heikkeni, yltyi jälleen, taukosi tykkänään, muutti suuntaansa piirun tai pari. Läpimärät purjeet liehuivat ja paukkuivat.
— Enemmän ylätuuleen, Matt! huusi Oswald samassa kun kaikki kannella olijat silmänräpäykseksi sokaistuivat lähelle iskevän salaman häikäisevässä valossa ja olivat menettää kuulonsa sitä seuraavassa jyrähdyksessä. Tuuli kiihtyi, heikkeni, äkkiä tuli haudantyyni. Purjeet riippuivat velttoina raakapuista, sade valui virtanaan ja laivan keikkuessa edestakaisin aaltojen välissä tuli synkkä pimeys.
— Joku ilmoittamaan kapteenille! huusi Oswald. Totta tosiaan myrsky on nyt niskassamme. Märssypurjeen olisi pitänyt olla koossa, mutta enhän minä ole kapteeni. Purjeet kokoon, pojat, hän jatkoi, sukkelaan, sukkelaan! Tämä ei ole lapsenleikkiä!
Kun oli vaikea löytää köydenpäitä ja saada niitä selville pilkkopimeässä ja rankkasateessa, joka esti näkemästä mitään, eivät miehet voineet täyttää perämiehen käskyjä niin joutuisasti kuin tarve olisi vaatinut. Ennen kuin heidän oli onnistunut suorittaa tehtävänsä ja kapteeni Ingram ehtinyt kannelle, puhkesi myrsky hirmuiseen raivoon. Se iski tuon perikatoon tuomitun laivan kimppuun ihan päinvastaiselta suunnalta kuin ennen; purjeet työnsivät laivaa takaperin ja se kallistui niin, että parras joutui veden alle. Peränpitäjä singahti ruorirattaan yli; muut miehet, jotka Oswaldin kanssa olivat ison maston ympärillä jaluspiikkien luona, kierivät valumisreiälle köysikääryjen ja kaiken muun mukana, mitä kannella oli irtainta. Laivan äkillinen raju kallistuminen herätti kaikki kannen alla olevat miehet. He luulivat laivan uppoavan ja syöksyivät ainoasta peittämättömästä luukusta ylös alusvaatteisillaan.
Oswald Bareth kömpi ensimmäisenä ylös alatuulen puolelta; hänen onnistui päästä ruorirattaan luo, jonka hän käänsi tiukasti ylätuuleen. Kapteeni Ingram ja muutamat laivamiehet pääsivät myös peräsimen luo, joka on kaikkien merimiesten kokoontumispaikka tukalassa tilassa; mutta myrskyn vinkuna, sade ja suolainen vaahto, hyökylaineet, joiden vauhti heikkeni tuulen kääntyessä ja jotka syöksivät suunnattoman vesipaljoutensa laivan yli, hirvittävät ukkosenjyrähdykset ja synkkä pimeys sekä laivan kallistuminen, joka pakotti heidät käsivoimiensa turvin liikkumaan paikasta toiseen, tekivät toiminnan mahdottomaksi.
Heidän ainoa ystävänsä tässä luonnonvoimien temmellyksessä oli salama. — Todellakin tukala tila, kun salamaa voi tervehtiä ystävänään! Sen häikäisevässä valossa he saattoivat päästä selville tilanteesta ja niin hirvittävältä kuin se näyttikin ei se kuitenkaan ollut niin kauhistava kuin pimeys ja epävarmuus.
Oswald jätti ruorirattaan parin laivamiehen huostaan ja irrotti veitsellään maalatuista purjekangaskääröistä mesaanimastoon kiinnitetyt kirveet. Yhden hän piti itse, toiset kaksi annettiin pursimiehelle ja toiselle perämiehelle. Oli mahdotonta puhua niin kovasti, että toiset olisivat myrskyn pauhinan läpi erottaneet sanoja, mutta lamppu paloi vielä kompassikojussa ja siitä leviävässä himmeässä valossa kapteeni Ingram saattoi nähdä perämiehen tekemät merkit ja antaa suostumuksensa. Oli ihan välttämätöntä kääntää laiva myötätuuleen, koska se ei totellut peräsintä. Tuossa tuokiossa katkaistiin mesaanimaston takilaköydet ja masto rojahti mereen.
Oswald ponnisteli seuralaisineen taas kompassikojun luo ja katseli muutaman silmänräpäyksen kompassia. Laiva ei kääntynyt tuuleen, vaan näkyi vajoavan yhä syvemmälle veteen.
Oswald antoi uudestaan merkin kapteenille, ja tämä suostui taas. Pitäen kiinni laivan partaasta ja jaluspiikeistä uhkarohkea merimies ryntäsi eteenpäin kahden rotevan kumppaninsa seuraamana. Kaikkien kolmen tehtävä oli erittäin vaikea ja vaarallinen, heidän kun oli hyökylaineiden ahdistaessa päästävä käsiksi rustirautoihin, joihin takilaköydet oli kiinnitetty. Yhden laivamiehen aalto vei laivan partaan yli alatuulen puolelta, mutta takila pelasti hänet joutumasta meren helmaan. Lannistumattoman rohkeana hän kapusi takaisin tuulen puolelle ryhtyen uudelleen auttamaan kumppaneitaan. Oswald antoi viimeisen iskun, takila irtautui ja samassa isomasto katosi vaahtoaviin aaltoihin. Oswald ja hänen toverinsa kiiruhtivat vaaralliselta paikaltaan kapteenin luo, joka useiden miesten kanssa oli pysähtynyt ruorirattaan luokse. Laiva kääntyi nyt vähitellen tuuleen ja kohosi aalloista. Muutamassa minuutissa se alkoi purjehtia hyvää vauhtia myrskyssä keikkuen rajusti ja aina tuon tuostakin kolhiutuen mastonpirstaleisiin, joita se veti perässään takilaköysistä.
Vaikka myrsky raivosi yhtä rajusti kuin ennenkin, ei sen vinkuna kuitenkaan enää tuntunut niin huumaavalta, kun laiva nyt purjehti myötätuuleen vailla perämastoja. Ensimmäinen tehtävä oli päästä vapaaksi köysistön jätteistä, mutta vaikka kaikki miehet olivat työssä, ei saatu paljonkaan aikaan ennen kuin päivä valkeni. Silloinkin yritys oli vaarallinen, sillä laiva keikkui niin, että kumpikin parras oli vuoroin veden alla. Kaikki miehet oli sidottu kiinni jottei vesi veisi heitä, ja tuskin he olivat saaneet työnsä loppuun, kun äkillinen keikahdus ja samalla aallon raju rynnistys suojanpuolen keulalaitaa vastaan viskasi etumaston laidan yli.