— Siinä tapauksessa, että käsiala voidaan todistaa oikeaksi, katson, että todistusta voi pitää laillisena, vastasi tuomari, varsinkin kun tämä nuori nainen oli läsnä, kun paperit annettiin, ja kuuli kapteenin sanat. Sallitteko, että sitä käytetään todistuskappaleena, nuori mies?
— En, jollen ensin saa itse lukea sitä läpi, vastasi Francisco. En voi sallia, että sen sisällys tulee tunnetuksi, niin kauan kuin ei ole varmaa vapautetaanko minut. Valamiehistö julistakoon tuomion!
Valamiehistö kääntyi poispäin neuvotellakseen. Tällä välin Edvard Templemore meni Claran kanssa Franciscon luo ja koetti suostuttaa häntä siihen, että mytty avattaisiin. Mutta Francisco oli taipumaton. Vihdoin valamiehistön puheenjohtaja nousi seisomaan julistaakseen tuomion. Juhlallinen, liikuttava hiljaisuus vallitsi koko salissa; odotettiin tuomion lukemista.
Vihdoin valamiehistön puheenjohtaja aloitti. Päätöksemme on —
— Odottakaa! huudahti Edvard Templemore kietoen toisen käsivartensa hämmästyneen Franciscon ympärille ja ojentaen toisen puheenjohtajaa kohti. Odottakaa! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Hän on minun veljeni!
— Ja minun suojelijani! huudahti Clara polvistuen Franciscon toiselle puolen ja kohotti rukoillen kätensä.
Tämä selitys vaikutti kuin ukkosen isku. Puheenjohtaja vaipui tuoliinsa, tuomarin ja kaikki läsnäolijat valtasi sanaton hämmästys. Syntyi ensin kuolonhiljaisuus, ja sitten seurasi hälinä, jota tuomari hetken kuluttua turhaan koetti hillitä.
Edvard Templemore, Clara ja Francisco seisoivat yhä yhdessä ryhmässä. Nyt, veljesten seistessä vierekkäin, saattoivat kaikki läsnäolijat huomata nuorten miesten yhdennäköisyyden.
Franciscon iho oli tummempi kuin Edvardin, koska hän oli lapsuudesta saakka saanut kestää kuumien seutujen aurinkoa, mutta kasvonpiirteet olivat tavattomasti samannäköiset.
Kesti hetkisen, ennen kuin tuomari sai salissa aikaan hiljaisuuden, ja kun se vihdoin onnistui, hän itse ei tiennyt miten oikein menettelisi.