Kaikki oli siroa ja somaa, mutta mitään ei ollut liikaa. Puhtaus ja järjestys osoittivat, että päällikkö oli sekä ankara kurinpitäjä että todella pystyvä merimies. Kuinka laiva olisikaan muuten voinut niin kauan jatkaa laitonta, mutta menestyksellistä toimintaansa? Kuinka olisi muuten ollut mahdollista pitää aisoissa pelkistä pahantekijöistä kokoonhaalittua miehistöä, joka ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä ja josta suurimmalla osalla oli omallatunnollaan hirvittäviä murhia ja vielä iljettävämpiä tihutöitä. Sen tähden, että laivan päällikkö oli miehistöä päätään pitempi joka suhteessa niin ettei kukaan voinut vetää hänelle vertoja, hän sai pidetyksi heidät kurissa. Ei kukaan vetänyt hänelle vertoja älykkyydessä, ammattitaidossa, pelkäämättömyydessä ja ruumiinvoimissa, jotka hänellä olivat kuin jättiläisellä, eikä liioin konnamaisuudessa ja julmuudessa, hän kun näet halveksi kaikkia siveellisiä velvoituksia.
Tämän henkilön varhaisemmista vaiheista oli hyvin vähän tietoja. Epäilemättä hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen, ja väitettiin hänen olevan lähtöisin vanhasta, Tweed-virran varsilla asuvasta suvusta. Mutta mistä sattuman oikusta hänestä oli tullut merirosvo, millaiset hairahdukset olivat syösseet hänet yhteiskunnallisesta asemastaan, siitä ei koskaan saatu selvää; se vain tiedettiin, että hän oli muutamia vuosia harjoittanut orjakauppaa, ennen kuin anasti tämän laivan ja aloitti nykyisen hurjan ammattinsa. Merirosvolaivan väki sanoi häntä Kainiksi, ja hyvin valittu nimi se olikin, sillä yli kolmen vuoden ajan hän oli ollut sodassa kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset häntä vastaan.
Hän oli lähes kahden metrin pituinen, mutta samalla hyvin harteva, mistä jo näki, että hänellä oli tavattomat ruumiinvoimat. Kasvot olisivat olleet kauniit, jolleivät olisi olleet täynnä rumentavia arpia, ja — mikä omituisinta — sinisistä silmistä loisti lempeä katse. Suu oli siromuotoinen, hampaat lumivalkeat, tukka kihartava, ja parta — hänellä oli parta samoin kuin koko laivaväellä — peitti kasvojen alaosan pitkinä, vahvasti aaltoavina suortuvina. Hän oli vartaloltaan mitä sopusuhtaisin, miltei pelottavan suuri ja voimakas. Puku sopi hänelle hyvin: pellavahousut, parkitsemattomasta nahasta tehdyt keltaiset saappaat, leveäraitainen puuvillapaita, punainen kashmirvaippa hartioilla, kultareunuksin somistetut liivit. Mustassa samettitakissa oli kaksi riviä kultanappeja ja päässä somasti koristettu turkkilainen lakki; pitkä veitsi ja pari vyöhön pistettyä pistoolia täydensivät asua.
Laivaväkeen kuului kaikkiaan 165 miestä, kaikkia mahdollisia kansallisuuksia. Päällystönä oli pääasiassa englantilaisia ja skandinaaveja, muut olivat suurimmaksi osaksi espanjalaisia ja maltalaisia. Sitä paitsi laivassa oli portugalilaisia, brasilialaisia ja neekereitä laivaväen täytteenä.
Neekerit kuuluivat siihen mustaan rotuun, joka asuu rannikolla Kap Palmasin lähellä ja jota usein käytettiin sotalaivoissa auttamassa englantilaisia merimiehiä töissä, jotka kuumassa ilmanalassa ovat näille liian raskaita. Mustat neekerit ovat vahvaa väkeä, hyväluontoisia, oivallisia merimiehiä ja kestävät raskasta työtä paremmin kuin muut Afrikan asukkaat. He pitävät englantilaisista ja puhuvat heidän kieltään ymmärrettävästi, ja he ovat hyvin hyvillään, jos heidät "kastetaan" kun he tulevat laivaan. Saamansa nimen he pitävät tavallisesti kautta elämänsä.
Nuo miehet eivät olleet tulleet rosvokuunariin suinkaan vapaaehtoisesti. He olivat palvelleet englantilaisissa laivoissa, jotka kävivät kauppaa rannikolla. Kun laiva oli vallattu ja poltettu ja väestön eurooppalainen osa surmattu, heidät otettiin väkisin merirosvolaivaan. Heille oli luvattu palkkio, jos he hoitavat tehtävänsä, mutta siihen he eivät luottaneet, vaan odottivat vain sopivaa karkaamistilaisuutta.
Kuunarin kapteeni seisoi peräkannella ja tarkasteli väliin kaukoputkella autiota taivaanrantaa odotellen, että jokin laiva ilmestyisi näkyviin. Muu päällystö ja miehistö makaili tai käveli toimetonna kannella huohottaen hirveässä kuumuudessa ja kärsimättömästi odottaen tuulenpuuskaa, joka virvoittaisi kuumaa otsaa.
Kuunarin kajuutta oli sisustettu yksinkertaisesti: kiinteä makuulavitsa kummallakin puolella, perälaipion puolella suuri ruokakomero, joka alun pitäen oli kai aiottu lasin ja posliinin säilytyspaikaksi, mutta oli nyt täynnä kaikenlaisia hopea- ja kultaesineitä; lamput olivat myös hopeaa ja ilmeisesti peräisin jostakin katolisesta kirkosta.
Kajuutassa oli kaksi henkilöä. Toinen oli iloinen, soreamuotoinen neekeri, joka oli ristitty Pompeius Suureksi varmaankin mahtavan kokonsa ansiosta. Toinen oli noin kahdeksantoistavuotias nuorukainen, nähtävästi eurooppalaista syntyperää. Hänen kasvonsa olivat älykkäät ja hienopiirteiset, mutta surumieliset. Hänellä oli melkein samanlainen puku kuin kapteenilla, mutta se näytti hauskemmalta hänen yllään. Hän istui keulanpuoleisella sohvalla kädessään kirja, johon hän silloin tällöin loi silmäyksen seuratessaan välillä neekerin liikkeitä tämän puhdistaessa ja järjestäessä kalliita esineitä.
— Herra Francisco, tämä on erinomaisen kaunis kapine, sanoi Pompeius ihaillen juomakannua, joka oli harvinaisen sirotekoinen.