Seitsemän vuoden vanhasta hän oli purjehtinut Kainin seurassa orjalaivassa ja siitä asti ollut hänen parissaan. Viime aikoihin asti hänelle oli uskoteltu, että kapteeni oli hänen isänsä. Niinä vuosina, jolloin Kain harjoitti orjakauppaa, hän oli uhrannut paljon aikaa nuorukaisen kasvatukseen, ja sattumalta oli ainoa kirja koko laivassa Kainin alkaessa opettaa poikaa sama Raamattu, joka oli ollut Franciscon äidin oma. Tästä kirjasta hän oppi lukemaan, ja sitä mukaa kuin hänen kasvatuksensa edistyi, hankittiin uusia kirjoja. Saattaa tuntui omituiselta, ettei se kauppa, jota hänen kasvatusisänsä harjoitti, turmellut pojan luonnetta; mutta hän oli aina pitänyt neekereitä alhaisempana ihmislajina. Tämän otaksuman teki eurooppalaisten heitä kohtaan osoittama julmuus täysin ymmärrettäväksi.
Franciscon luonne oli niin lempeä ja jalomielinen, ettei huonojen ihmisten antama esimerkki tai seurustelu heidän kanssaan voinut häntä turmella. Vartuttuaan hän alkoi yhä itsenäisemmin arvostella asioita ja häntä inhotti se julma tapa, jolla onnettomia tummaihoisia kohdeltiin. Ensi aluksi eivät tihutyöt olleet perin likaisia: laivoja oli otettu kiinni ja ryöstetty, mutta ihmishenget oli säästetty. Mutta pahuuden tiellä edistytään nopeasti, ja kun kuunari oli vapaiksi päästettyjen vankien kertomusten johdosta ollut usean kerran vaarassa joutua kiinni, ei viime aikoina enää säästetty ihmishenkiä, ja sangen usein oli murhia seurannut vielä häpeällisempiäkin tekoja.
Francisco oli ollut hirvittävien tihutöiden todistajana, hän oli koettanut pelastaa onnettomia, mutta turhaan.
Inhoten kapteenia, laivaväkeä ja heidän julmuuksiaan hän oli viime aikoina pelkäämättä lausunut julki ajatuksensa ja asettunut vastustamaan kapteenia, sillä kerran Kain oli ilmaissut, ettei Francisco ollut hänen poikansa.
Jos joku laivamiehistä tai päällystöstä olisi puhunut kymmenennen osankaan siitä, mitä kapteeni oli saanut kuulla pelkäämättömän Franciscon huulilta, hän olisi jo aikoja saanut maksaa rohkeutensa hengellään, mutta Kainin rinnassa oli Franciscoa kohtaan tunne, jota oli mahdoton tukahduttaa, yhdessä elämisen ja tottumuksen aiheuttama tunne. Muutamia vuosia nuorukainen oli ollut hänen seuralaisensa ja tottumuksen voimasta ikään kuin osa hänestä itsestään. Ihmisluonteessa on taipumus, joka ei koskaan häviä, tarve omistaa jotakin, mitä rakastaa, suojella ja varjella, ja jollei sitä voi osoittaa ihmisolennolle, se kohdistuu koiraan tai muuhun eläimeen. Semmoinen oli se tunne, joka niin lujasti liitti Kainin Franciscoon ja joka tähän asti oli pelastanut nuorukaisen hengen.
Kuljettuaan hetken aikaa edestakaisin nuorukainen istuutui arkulle, jolta kapteeni äsken oli noussut; hänen katseensa kääntyi heti Pompeiukseen, joka kurkisti kajuuttaan ja viittasi hänelle sormellaan.
Francisco nousi, otti kaapista pullon, jossa oli viinaa, lähestyi ovea ja ojensi pullon neekerille lausumatta sanaakaan.
— Herra Francisco, kuiskasi Pompeius, Pompeius sano — kaikki neekerit sano — jos te aiko karata, tulee neekerit myös. Pompeius sano — kaikki neekerit sano jos tahto tappaa te — ei koskaan tappa, jos vain yksi neekeri elä.
Sitten neekeri työnsi kädellään Franciscon hiljaa luotaan ja kiiruhti välikannelle.