Pieni hopealamppu loi kajuuttaan himmeätä valoa. Francisco, joka oli kuullut Kainin sanat, astui sisään ja meni kapteenin luo.
— Poika, älä rukoile! jatkoi Kain maaten selällään ja hengittäen raskaasti. Älä rukoile, nainen — huomenna hän kuolee. Nyt seurasi äänettömyys, ikään kuin nukkuva olisi odottanut vastausta. — Niin, samoin kuin murhasin sinut, murhaan hänetkin, mutisi kapteeni vihdoin.
— Roisto, kysyi Francisco hiljaa juhlallisella äänellä, murhasitko äitini?
— Murhasin, murhasin, vastasi kapteeni joka nukkui yhä.
— Mistä syystä? jatkoi Francisco, joka kuultuaan tuon tunnustuksen nukkuvalta kapteenilta ei enää välittänyt huomattaisiinko hänet.
— Hän suututti minua kerran, kun olin jo ennestään ärtynyt.
— Sinä siis tunnustat rikoksesi, hirviö! kiljaisi Francisco täyteen ääneen niin, että kapteeni heräsi ja hypähti pystyyn. Mutta ennen kuin hän oli selvinnyt unenpöpperöstä ja saanut silmänsä auki, oli Pompeius sammuttanut lampun niin että tuli pilkkosen pimeä; samassa hän painoi kätensä Franciscon suulle ja vei hänet pois kajuutasta.
— Kuka siellä? Kuka siellä? huusi Kain.
Vartiovuorossa oleva perämies riensi kajuuttaan ja kysyi:
— Huusitteko te, kapteeni?