— En voi puristaa kättänne; se on liiaksi veren tahraama, vastasi
Francisco.
— Niin, niin, samaa olisi äitisikin sanonut. Mutta kuule minua, Francisco, jatkoi Kain hiljentäen ääntänsä kuiskaukseksi, jottei kukaan kuulisi heitä. Olen väsynyt tähän elämään — kenties murheissani siitä, mitä olen tehnyt, aion luopua siitä — minulla on kätkössä suuria rikkauksia, eikä kukaan muu kuin minä itse tiedä missä ne ovat. Sano minulle, Francisco, emmekö lähde molemmat pois laivasta ja rupea elämään onnellista elämää tekemättä kenellekään mitään pahaa? Sinä saat osuuden kaikesta mitä minulla on. Sano, oletko tyytyväinen ehdotukseeni?
— Minusta tuntuu hyvältä kuulla, että te, kapteeni Kain, aiotte luopua laittomasta elämästänne. Mutta ottaisinko osan teidän rikkauksistanne? Sitä en voi, sillä ne on hankittu väärällä tavalla.
— Niitä ei voi jättää takaisin omistajilleen, mutta haluan tehdä niillä hyvää. Aion todellakin tehdä niin. Minä — tahdon — katua. Ja jälleen hän ojensi kätensä.
Francisco oli kahden vaiheilla.
— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, kadun rikoksiani! Minä kadun, Francisco! huudahti merirosvopäällikkö.
— Ja minä annan kristittynä teille kaiken anteeksi, vastasi Francisco.
Antakoon Jumala myös teille anteeksi!
— Amen! vastasi Kain juhlallisesti ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Siinä asennossa hän oli muutamia minuutteja, ja Francisco katseli häntä äänettömänä. Vihdoin kapteeni otti kädet kasvoiltaan, ja Franciscon hämmästykseksi hänen silmänsä olivat aivan kosteat ja poskella näkyi kyynel. Francisco ei enää odottanut, että käsi uudelleen ojennettaisiin hänelle, vaan meni kapteenin luo, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä sydämellisesti.
— Jumala siunatkoon sinua, poika! Jumala siunatkoon sinua, poika!
Jumala siunatkoon sinua! sanoi Kain. Jätä minut nyt yksin!