Paroni Pantzarsköld lähtee oikeanpuolisesta ovesta. Maria lähenee vasenpuolista ovea, mutta seisahtaa hetkeksi ja katselee taaksensa luutnantti Werneriä, joka seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.
Kymmenes Kohtaus.
Luutnantti Werner. Maria.
MARIA, lähenee taas Werneriä.
Oi, Gustav kallis! Anna kerta vielä
Mun korvahani lempi-äänes soida,
Ett' sydän autuaana sykkis taas! —
On aikaa sitte kun sun viimen näin,
Ja muotos kyyneleet ja varjos multa.
Nyt seisot tässä taas niin kauniina,
Niin vahvana ja suurena, ett' muoto,
Jon kaipuu laati, vaalistuu kuin yö,
Kun koitar pilvet purppuroitsee taas.
Ah, onko lempes yhtä hellä vielä?
Kun seppeleellään viittaa kunnia,
Ma aattelin, ja uusin ihantein
Ain' urhokasta vaara viehättää;
Kun elon mahdit suuret selkeämmin
Ja uhkeammin ilmestyvät hälle,
Kas, silloin Maria, ku muut' ei taida
Ja muut' ei tiedä myös kuin lempiä,
Käy syrjempähän vaan. — Oi, anna mulle
Jok' soppi pieni rinnassasi jäädä,
Ja autuas ma oon ja ylpeä!
WERNER.
Niin, oikeassa ootkin! — Syrjään lempi
Jo mailman telmehessä sysääntyi.
Oi, isänmaata leimui tunto tuo,
Mi sua huokaellen ennen hehkui,
Oi, kunniaa vaan mietiskeli mieli,
Mi sua yksin haavahteli muinoin,
Ja silmähän, mi sua katsoi vaan,
Tuil kuolo, vaarat uudet taukoomatta;
Niin yksinäiseen rinnan soppehen
Jo lempi huokaellen luikahti.
Vaan soppi tuo oil sydän lämpöinen. —
Mit' oisi järki, taivaan lahja kallis,
Mi ruumiin raajat kaikki vilpastaa,
Jos sydän ikilevotoinna sille
Ei lainais henkeä?… Mit' elo oisi,
Jos suonet, kuinka vainen nousevatkin
Ja laskevat, ei juoksis piilosta,
Jonn' lempi kätkyi, uhkuvaisena,
Ja sinne jällen uunna kiiruhtais? —
Vaan malttakaamme! — Aattehet ja tunteet
Jo kääntäkäämme, ettei luopumus
Käy ylön määrin katkeraksi sitte.
MARIA.
Ei, Gustav kulta, pitkä kaipuu salli
Mun, raiskan, rinnastani huovata!
Oi, salli hetki ainokainen vielä
Mun onnellisna olla, sua nähdä!
Sitt' tulkohonpa tuskat tuimimmat
Jo myrkkyhampain syöntä kalvamaan,
Ma valittaa en tahdo, marttyrina
Käyn kiusaajia vastaan naurusuulla.
WERNER.
Muut' ei oo kiusaajata, Maria,
Jot' ihmissydän kammokoon, pait tuska,
Jon velvollisuus laiminlyöty tuottaa.
Kas, murhe itse, vaikka synkeät
On kasvot sillä, hellän sydämen
Tok' kätkee rinnassansa rikkahassa. —
Vaan hetket rientävät! Mun lähteä
Jo täytyy, minne velvollisuus kutsuu.
MARIA.
Ja vaara oottelee. Oi kauheata,
Ett' ero taas on edessämme, että
Kenties ei koskaan toisiamme nähdä!
Oi taivas!
Kätkee kasvonsa hänen rintaansa vasten. Werner kumartuu
ja suutelee hiljaa hänen päätänsä. Samassa tulee von Stöbern
perä-ovesta ja joutuu äänetöinnä kohtauksen loppua katselemaan.
WERNER.
Maamme joka laaksosta
Nyt nousee huokaus kuin sulta aivan;
Siell' sykkii syömet, kyyneleitä äidit
Ja vaimot vuodattaa ja morseimet.
Oi, raskasta on, sydän sydämestä
Kun riistetään, vaan isänmaamme oottaa,
Ja pyhempää ei oikeutta oo.