Minä itken, minä nauran, olenpa varsin mielettömänä — ja kuitenkin minun täytyy kirjoittaa. Tiedätkö, kuka täällä on, kuka juuri nykyään tänne tuli? Arvaa, arvaa! Voi ei nyt ole arvaamisen aikaa! Emilia on täällä, sisareni! tuo hyvä Emilia, tuo iloinen Emilia, tuo kaunis — onnellinen Emilia! Ja Algernon on täällä ja pieni Algernon, pulskein pikku poika, mitä maailmassa löytyy! Äitini häntä hypyttää, isäni hypyttää, Emilia hypyttää, Algernon ja L. hypyttävät myöskin … odottakaa, odottakaa, minä tahdon tulla laulamaan! en saata kirjoittaa sanaakaan enään, se on niin totta, kuin että nimeni on Julia.
Lisää: Piete kulta, palaa meille takaisin! sitä pyytää H:n perhe.
Rakastettava, onnellinen perhe! minä kiitän sinua, — mutta Piete ei tule. Sen vastauksen kirjoitan heille huomenna. Viattomat lapset, jotka ympärilläni makeassa levossa lepäätte, teidän luoksenne minä jään, koska teille saatan olla hyödyllinen. Joka muitten hyväksi luopuu jostakin ilostansa, saapi usein sellaista hyvää, mikä oikein on kallis-arvoista — hän saa rauhaa. Oo, jospa minä sitä tuntisin, milloin päivät hiljaisina aaltoina yksitoikkoisesti, mutta tyvenesti edelleen vierivät, vieden minua aina lähemmäksi rauhan rantaa, silloin olisi joka päivä siunattu!
Öiset usvat nousevat niityille, ilmoittaen aamun tuloa ja kehoittaen minua levolle. Elämäni kunnaan ympäri nousee myöskin kylmä sumu, — kun se tulee lähemmäksi, kirjoitan vielä kerran ja sanon jäähyväiseni H:n perheelle.