Minä silloin menin Emilian luoksi, joka oli tullut kotia ajelemasta, ja tapasin hänen kiistelemässä Julian kanssa, tämä kun oikein tuskastuneena koki temmata Emilialta hameen, jonka hän aikoi pukea yllensä. Emilia nauroi sydämmellisesti ja Julia oli vähällä itkeä.
"Auta! Piete, auta!" huusi hän. "Onko semmoista milloinkaan kuultu taikka nähty? Kuule, Piete! Juuri sen vuoksi, että Emilia tänään odottaa Algernon'ia tänne, tahtoo hän pukea ylleen rumimman hameensa, … niin, semmoisen hameen, jossa hän ei ole muotoisensakaan! eikä siinäkään ole tarpeeksi, hän tahtoo vielä vyötärölleen nauhan, joka on vahva kuin kapalovyö, ja hiuksiinsa kamman, joka varmaankin on jonkun hirveän noita-akka vainajan jäljelle jäänyttä omaisuutta, niin hirveän ruma se on! Nyt olen jo neljänneksen tunnin tässä kiistellyt tuon onnettoman vaatetuksen takia, … mutta turhaan".
"Jos minä", sanoi Emilia arvokkaasti, "Algernon'in silmissä ainoastaan hameen taikka kamman vuoksi muutun miellyttäväksi taikka vasten-mieliseksi, niin…"
"Katsos siinä se nyt on!" sanoi Julia varsin toivotonna; "nyt olemme ehtineet koetuksiin, enkä enään tiedä kuinka rumaksi ja kamalaksi hän saattaa itsensä muodostaa, sillä koettaaksensa, onko Algernon jalossa uskollisuudessa kaikkia mainehikkaita romanisankareita etevämpi. Minä rukoilen, älä vain millään muotoa leikkaa pois korviasi taikka nenääsi!" Emilia nauroi. "Ja sinähän saattaisit varsin helposti olla niin kaunis, niin suloinen!" lisäsi Julia aina hartaasti rukoillen ja koetti samalla saada haltuunsa tuon onnettoman hameen ja kamman.
"Minä olen päättänyt olla näissä vaatteissa tänään", sanoi Emilia vakaasti, "ja sen olen syystä tehnyt, mutta jos sillä herätän sinun ja sulhoni kauhun — niin saan kohtalooni tyytyä".
"Emilia kyllä sentäänkin tulee kauniiksi", sanoin minä Julialle, häntä siten lohduttaakseni; "mene sinä nyt vaatettamaan itseäsi päivällisiksi. Muista, että sinulla myöskin on sulhanen, jota sinun tulee miellyttää".
"Hohho, tuo ei ole vaikeaa; vaikka asettaisin säkin hameekseni ja ruukun päähäni, net hänen mielestänsä kaunistaisivat minua varsin erin-omaisesti".
"Sinä siis luulet", lausui Julia, "ett'ei Algernon katsele minua samoin, kuin Arvid sinua".
Julia näytti vähän hämmästyneeltä.
"Mene nyt, mene", keskeytin minä heitä, "muuten emme koskaan tule valmiiksi; mene nyt Julia, minä autan Emiliaa ja menenpä vaikka vedolle, että hän vasten tahtoansakin tulee kauniiksi". Julia läksi vihdoinkin Helenan luo, hän kun joka päivä kampasi Julian erinomaisen kauniita hiuksia.