Illallisen jälkeen kohtasi Emiliaa odottamatoin ilo. Salissa oli levitettynä suurelle pöydälle öljymaalauksia, hänen vanhempiensa ja sisarustensa kuvat, melkein kaikki erittäin hyvin onnistuneita. "Tällä tavoin me kaikki seuraamme sinua uuteen kotiisi", sanoi eversti ja sulki syliinsä Emilian, "niin, niin, sinä et meistä pääse!" Suloisina kyyneleet virtailivat Emilian poskille, hän syleili isäänsä, äitiänsä ja sisaruksiansa ollen niin liikutettuna, että hän vasta hetken päästä saatti heitä kiittää. Sitten rupesi seura tyyskästi tarkastamaan jokaista kuvaa erittäin, eikä nyt moitettakaan puuttunut. Tuossa havaittiin vika nenässä, tässä silmissä, jotka olivat liian pienet, tuossa taas suu oli liika suuri; eikä sitä paitsi taiteilia muka ollut näissä kuvissa kaunistanut kuvatuita, vaan pikemmin päin vastoin j.n.e.
Taiteilia parat! siinä näette, mitenkä tarkastettaessa työnne joutuu moitteen-alaiseksi, sillä moitteen-halu on yleisin vika maailmassa; taiteilia parat! onnenne, onnenne on se, että usein olette vähän kuuroja, olette tyytyväiset, kun tunnette rahat taskussanne sekä tiedätte itsellänne olevan eteviä luonnon-lahjoja!
Ainoastaan Emilia ei nähnyt mitään vikoja. Tuohan juuri oli hänen isänsä katse, äitinsä hymy, sisaren veitikkamaisuus ja Kaarlo veljen urhea olento, Helenan hyvä ja levollinen muoto; ja pienet tallukat, oi! he olivat ihmetyttävän onnistuneet, oikeinpa halutti heille tarjota sokerileivoksia.
Pienet tallukka parat! Peljästyneinä ja palovammoissa oli heidän täytynyt jättää koko kemut, joista he jo kolme viikkoa edeltäkäsin olivat iloinneet. Illan kuluessa kuitenkin meistä aina joku pistäysi ylikertaan heidän luoksensa, vieden heille omenia, sokerileipiä y.m. Maisteri itse ensiksi kaikkein ahkerimmin juoksenteli portahia ylös ja alas, mutta koska hän tuolla vähän vieraalla tiellä jo kolmesti oli kumoon kellertynyt, jäi hän rauhassa saliin istumaan.
Armo oli tällä välin huolestuneena kumminkin kuusi kertaa sanonut minulle: "minun pienet poika parkani! varmaankin minun täytyy valvoa heidän luonansa tänä yönä!" ja minä vastasin joka kerta:
"Sitä ei Armon tarvitse tehdä, kyllä minä olen tykönänsä".
"Mutta sinä nukut varmaan!"
"En, Armo hyvä, minä en nuku".
"Vakuutatko kunniasanalla?
"Kunniasanallani", vastasin minä ja kiihtyneenä armon levottomuudesta riensin jo ennen, kuin seura hajosi, hyvin varustettuna laastarilla, rohdoilla ynnä makeisilla toiseen kerrokseen heidän luoksensa.