Sittemmin lauloivat Aatu D. ja yksi hänen sisaristaan erään laulun, joka meni vähän (kuten eversti sanoi) "rikki"; ja tästä nyt syntyi silmäsota veljen ja sisaren välille siksi, kuin laulu taas vähitellen sointui yhteen.
Päätökseksi esitti nuot seitsemän taituria yhteen ääneen yhdys-laulun, laskein siinä maljasta ja kaljasta, ilosta ja elosta sekä jos jostakin, mitä vain loppu-sointuiselta vetävää tuo Aatu runoilia oli kokoon kasannut, ja oli laulu sellainen, josta pahasti pelkäsin huoneen hajoavan.
Armo, joka kaiken aikaa oli istunut ikään kuin ehtookirkossa, niin hartaan ja juhlallisen näköisenä, pani nyt parastansa tyydyttääksensä tuota taiteellista, ylistystä janoavaa perhettä. Eversti toisti vankat lauselmansa; ja seura huusi ääntevästi: "hyvin! oivallisesti!" joita sanoja monesta kohden kuitenkin seurasi epäiltäviä suun väänteitä ja nenän nirputuksia. Tätä tapaa kornetti — hänen kyllä sopi moittia, hänen, joka toden-peräisesti saatti sanoa, kuin sanoikin, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt soitto- eikä laulutaidetta eikä siis saattanut sitä arvostellakkaan, vaan toinen raukka, jolta hänen soitannollisen aistinsa takia arvostelua vaaditaan, on tämmöisissä laulajaisissa pahemmassa kuin pulassa. Taideniekkoja saa arvostella, siihen on oikeus rahalla lunastettu, vaan taiteen harrastajaa saa ainoastaan kiittää — tämä on ikään kuin velvollisuus — mutta jollemme sitä hyvällä omalla tunnolla saata tehdä, niin ei totuuskaan piiloon pakene jättämättä kasvoihimme jonkunlaisia vieraita väreitä.
Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi. Kornetti istui katsellen kuuta, joka kalpeana ja lempeänä loisti tyvenen, viheriäisen maan ylitse. Hänen katseessaan oli jotakin haaveksivaa, sitä en hänessä koskaan ennen havainnut. Julia kävi myöskin miettiväksi. Ajaja sekä hevoset luultavasti myöskin ajattelivat jotakin, sillä vain verkalleen kuljimme eteen päin tasankojen ja metsien läpi. Kun keski-yön aikana ajoimme pappilan, provessori L:n asumapaikan, sivutse, näkyi siellä kynttilän valo eräästä akkunasta kimaltelevan. Eversti sen huomasi ja sanoi ystävällisesti loistavin silmin: "tuossa istuu nyt L. valvomassa ja työtä tekemässä lähimmäistensä hyväksi. Hän ei suo itsellensä yölepoa, — — ja kuitenkin kuluu luultavasti viisikymmentä vuotta, ennenkuin hänen teoksensa ymmärretään sekä arvossa pidetään. — Ja päivin hän käyttää kaikki tunnit niihin monenmoisiin töihin, joita hän virkansa puolesta on velvollinen tekemään".
"Hän on kynttilänsä tapainen", sanoi kornetti, "lahjoittaaksensa valoa, se itsensä kuluttaa.
"Hän on varmaankin hyvin jalo mies!" sanoi Julia, kyynel silmässä.
"On kyllä", sanoi eversti, "en tunne ketään jalompaa. Mutta hänen on mahdotoin elää kauan sillä tavoin, kuin hän itseänsä hoitaa".
"Eikö hänellä", kysyi Julia vielä, "ole siellä kotona äitiä, sisarta taikka ketään omaista, joka, hellitellen häntä, pitää hänestä huolta?"
"Ei. hän on yksin".
"Yksin!" toisti Julia hiljaa ja surullisesti.