Hevos-parkani, joka oli pään-taudissa, yski ja korskui. Palvelia, joka suitsia piteli, huitoeli käsiään vasten kylkiänsä, pitääkseen itseänsä lämpimänä. Tuuli vinkui ja lumi tuiskueli ympärillämme. Minä nuokuin ja odotin, kuten usein olen tehnyt myrsky-ilmassa, josko se sitten on raivonnut sisällä tahi ulkona, ja tämän olenkin aina parhaaksi havainnut, jollemme onnistu kokonaan välttämään noita tuiskuja. Vihdoin viimein kuului vitkallinen jalan-astunta narisevassa lumessa. Tullimies lähestyi, lyhty kädessä. Hänen nenänsä punoitti ja onnettomalta hän näytti. Minulla oli kourassa raha, jonka aioin pistää hänen käteensä, siten päästäkseni rauhaan ja häiritsemättä kulkemaan eteen päin, mutta hän veti kätensä pois, sanoen kuivasti, vaan toki kohteliaasti: "tuota ei tarvita, en tahdo teitä paljoakaan vaivata", ja rupesi nyt nostelemaan rekipeittoani, kääröjäni ja nyttyjäni; vieläpä harmikseni minun täytyi nousta reestäni. Pahoilla mielin, mutta salaisella koston-himolla pistin rahani takaisin matkalaukkuuni ja ajattelin: "olkoon menneeksi, kyllä pääset rahastani, en huoli sinulle antaa mitään vaivastasi!"
Tällä välin minun seuramielinen palveliani rupesi hänen kanssaan juttelemaan. "Herra hyvä! kamalan ilkeä ilma tänä iltana".
"On niin".
"Mielestäni teidän olisi hauskempi istua lämpimässä tuvassa, jossa kurkkuunnekin pisaran saisitte, kuin täällä käsiänne palelluttamassa ja meitä viivyttämässä, josta hyvästä ei teitä kukaan kiitä".
Ei mitään vastausta.
"Tahtoisinpa jotakin maksaa, jos nyt saisin istua akkani luona lämpimän takan ääressä pyhäpuuroa syömässä. Herra hyvä! sehän maistuisi se!"
"Kyllä kai".
"Onko teillä vaimo?"
"On".
"Entä lapsia?"