"Kaarlo, sinä seuraat kaiketi mukanamme?" sanoi eversti pojalleen, "taikka aiotko vielä hakea sirkunkell—?"
"Jahka minä juoksen edellä katsomaan, onko vaunut hyvässä kunnossa!" huudahti kornetti sekä lähti juoksemaan kuten tuulis-pää.
Sitte kun taas istuimme vaunuissa, kornettia kovin ahdistettiin kysymyksillä, mutta hän ei sanonut tietävänsä enempää noista kauniista ulkomaalaisista, kuin mekään; hän oli eräällä metsäretkellään joutunut heidän tuttavuuteensa sekä tiesi, että olivat kauniita ja rakastettavia, että elivät maailman tohinasta erillään ja olivat vähissä varoissa … enempää hän ei heistä muka tietänyt … ei ollenkaan muuta…
"Köyhiä!" huudahti Armo, "ja sillä tapaa vaatetettuna — semmoiset pitsit!"
Kornetti punastui ja sanoi vain: "he ovat aina hyvissä vaatteissa".
"Mutta kukapa, hyvät ihmiset, tuo vihainen herra oli?" huudahti Julia.
"Talon herra", vastasi kornetti; "hänellä näkyy olevan levotoin ja äreä luonto … muuten en tunne tästä perheestä paljon mitään…"
Eversti katsoi terävästi poikaansa, joka nähtävästi joutui hämilleen.
Vaunuissa vallitsi nyt äänettömyys. Armo ravisti päätään ikään kuin säestääksensä omia ajatuksiaan.
Kerran katkaisi eversti äänettömyyden sillä, että hän hyvän-tahtoisesti hymyillen lausui: "minulla on vielä hänen kilin kilin korvissani!"