Sääli ja syvä suru kuvautui everstin kasvoissa. Hän katseli kauan Liisiä, istahti sitten hänen viereensä, laski käsi-vartensa tueksi hänen ympärillensä ja antoi hänen päänsä levätä vasten rintaansa.
Tämä oli ensi kerta, jolloin näin hänen hellästi kohtelevan onnetointa sokeaa. Liisin kyyneleet vierivät hitaasti hänen kalpeita poskiansa pitkin. Hän oli ihana, mutta ihana, kuten langennut enkeli, jonka kainosteleva toivotoin muoto näyttää hänen tuntevan itsensä ansaitsemattomaksi siihen armoon, jota hänelle osoitetaan.
Nyt havaitsin Armon vähän etäämpänä lähestyvän meitä. Kun hän näki Liisin noin everstin turvissa, hämmästyi hän hetkellisesti, mutta käveli samassa taas meitä kohti, vaikka vieläkin jonkunlainen kummastus kuvautui hänen kasvoissaan. Eversti istui liikahtamatta. Liisi ei näkynyt huomaavan mitään hänen ympärillään olevasta. Kun Armo tuli meidän lähellemme, loi hän everstiin katseensa, heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa — sulaen ystävälliseen kirkkaasti loistavaan säteeseen, ja ikään kuin saman ajatuksen synnyttämästä liikkeestä antoivat he kättä toisillensa.
Armo hyväili Liisiä ja puhutteli häntä hellästi, — Liisi vastasi kyyneleillä vain. Hetken perästä nousi eversti tarttuen sokean käteen, Armo otti toiseen, ja näin hellästi ja hiljaa hoitaen he häntä välissään taluttivat kotia päin.
Minä jäin yksin puistoon. Tuskallisilla ja levottomilla tunteilla katsahdin lempeätä, keväistä sinitaivasta kohden, sydämmestäni halasin, että sen kirkkaus loistaisi sieluuni.
Matkustaissani elämän tyveneitten kohtalojen läpi, minun ei koskaan ole tarvinnut koetella niitä tyrskyjä, jotka kohtaavat monta monituista elämän vaeltajaa, vaan olen rauhallisessa sydämmessäni tallentanut elähyttävän uskon ja pyhittävän toivon; ainoastaan kanssa-ihmisteni onnettomuudet, kärsimykset ja epätoivot ovat välistä pilviin peittäneet ihanata aurinkoani ja elämäni iloa sekä saattaneet minua välistä katsahtamaan korkeuteen, katkerasti kysyen … "miksikä?"
Mutta eipä vastaus kauan viipynyt, kun sitä rukouksessa hartaasti anoin. Lohduttavat tuuloset leyhkyivät levottomaan sieluuni kuiskaten:
"Pilvet haihtuvat, aurinko jäljelle jääpi. Ihmisten rikokset, surut ja hairaukset eivät saata muuttaa luojan hyvyyttä. Me näemme ainoastaan vähäisen osan. Ihmiset kuolevat — muuttuvat. Jumala on muuttumatoin".
Turhaan me epäillemme, nureksimme ja olemme levottomat. Kaikista elämämme harhateistä on meillä ainoastaan yksi ulos-käytävä. Sinä hetkenä, jolloin pimeys meistä synkeimmältä näyttää, olemme ehkä lähimpänä valoa. Kun sydän-yön kello kajahtaa, silloin kohta aamukin jo kajastaa, — ja vaikka se olisikin kuollon-kello, joka meille vapahdusta julistaisi, niin, kun elämämme sokkelot meistä ahtailta ja pimeiltä näyttävät, mitäpä lohdullisempaa saattaisimme itsellemme sanoa, kuin: "meille avataan ovi, ja me pääsemme ulos, — valkeuteen". Näyttäköön meistä kuinkakin ahtaalta, umpinaiselta, — niin tiedämme että, — "meille avataan ovi!" No siis, — odottakaamme, toivokaamme!
* * * * *