Ensimmäiseen Valon-säteeseen.
Se loistaa läpi synkän honkametsän ja näyttää meille aukean paikan, jonka perällä esiintyy tuo vähäinen harmaa talo, joka kaunisti näkymöä eräässä edellisessä luvussa. Edessämme näemme viheriän rannan, jota lännen kirkkaat laineet hyväilevät. Graniittikalliot kohoavat muodottomina ja seisovat vahtina veden-emon taivaan-sinisen linnan ympärillä. Niitten rinnalla nuoret viheriälatvaiset koivut häälyttelevät hyvän-tuoksuvia oksiaan länsituulosissa, jotka niitten ympäri liehuvat täynnänsä eloa ja iloa, täynnänsä kevättä.
Järven rannalla, viheriäisessä lehdossa havaitsemme nuoren miehen ja nuoren naisen istumassa kukoistavalla nurmikolla toinen toisensa rinnalla. He näyttävät onnellisilta, — nähtävästi he nauttivat luonnosta, toistensa seurasta ja kaikesta. Nuorukainen juttelee tytölle jotakin; hänen silmänsä kiiltävät, väliin hän net säteilevinä luo taivasta kohti, toisinaan katselee hän eteensä ja muodossaan kuvautuu uhkeamielisyys ja onnellisuus, väliin hän taas kauan tarkastelee tyttöä, ikään kuin tahtoisi tutkia hänen sydämmensä tilaa. Hän painaa kätensä vasten rintaansa, oikaisee käsivartensa ulospäin, ikään kuin syleilläksensä koko maailmaa; hän puhuu hartaan vakuutuksensa koko voimalla ja voi siis varmaankin saada kuuliansa vakuutetuksi. Tyttö kuuntelee ystävällisesti tuota puhetta, joka näkyy häntä miellyttävän. Hän kuuntelee, välistä kyynelten vieriessä, väliin ihmetellen ja ihastuneena, laskee kätensä ristiin tahi nostaa net ylöspäin, iloisesti huutaen, ja näyttää aina enemmän vakuutetulta. Mistä hän on vakuutettu? Tuon nuoren miehen rakkaudestako?
"Hui hai!
Lemmest' vainko puhuttaisiin?"
Ei suinkaan, — vakuutettu on hän siitä, että Kustaa Vaasa oli suurin kuningas, Kustaa II Adolfi suurin ritari ja kahdestoista Kaarle paljon suurempi sankari kuin Napoleon sekä että hänen isänmaansa kansa oli paras, mitä maan päällä löytyi.
Muutamat lukiattaristani, joilla on erittäin hyvä muisto tahi erin-omainen arvaamisen kyky, saavat varmaan päähänsä tuon sattuvan ajatuksen: "Tässä epäilemättä näemme Kaarlo kornetin ja hänen sirkkusensa eli kauniin Herminan!"
Aivan oikein.
"Mutta kuinkapa he ovat tulleet toistensa tuttavuuteen?" kysynee ehkä joku teistä. Minä vastaan: lukekaa vanhatta Testamentista Moseksen-kirjan 24 luk. Eleazarin ja Rebekan tuttavuudesta. Net pienet eroitukset, jotka vanhemman ja uudemman ajan välillä vallitsevat puheessa ja tavoissa, ehkä vaatisivat minua tekemään vähäisiä rajoituksia Mesopotamiassa Patriarkkain ajalla ja nyky-aikana Ruotsissa tapahtuneen idyllikuvauksen välille, mutta tätä en pidä niin tarpeellisena, että uudestaan rupeaisin kertoilemaan kohtauksesta, joka saattaisi lukiani toistamaan Salomonin ikävää, mutta toden-peräistä sananlaskua: "ei mitään uutta auringon alla!" ja vieläpä tämmöinen kertominen itsessänikin synnyttäisi sen tunnon, että ihanasta alkuperäisestä kuvauksesta teen huonon jäljennöksen, no siis, tässä oli myöskin väsynyt matkamies, lähde, nuori tyttö, joka tuli vettä ruukulla noutamaan sekä antoi matkustavaisen juoda. Eihän tällä ollut kameleita, mutta olipa hänellä hellä, kiitollinen, kaikelle muulle, paitsi kristilliselle rakkaudelle, kylmä sydän. Ja tämä ihana hellyys, tämä jalo voima vaikutti sen, että hän kantaen tuon suloisen tytön vesiruukkua saattoi häntä kotia.
Sitte kun näin olemme ensimmäisestä valon-säteestä saanut siemauksen (en nimitä sitä ruokaryypyksi, kosk'en tahdo loukata rakkauden ystäviä), siirrymme
Toiseen Valon-säteeseen,